yh:t jaksaa

ootteko yh:t huomanneet sellaista tutuissanne joilla on mies, että he eivät pysty menemään oikein mihinkään lapset mukanaan? itse otan lapseni mukaan lähes joka paikkaan. mutta miehelliset tuttuni tarvitsevat lapsenvahtia joka menoonsa. ovatkohan ne tottuneet liian hyvään vai mikä on.

ja toinen mistä ne puhuu on että tarvitsevat omaa aikaa. mitä se on??? ja kyllä ottaa päähän kun valittavat että on mies viikonlopun pois että mitenköhän sitä pärjää oikein. kyllä täytyy olla avutonta... ensin valitetaan että mies ei tee mitään muttei yksin pärjätä muutamaa päivää tai sitten se on ainakin niiiin rankkaa.

ja vielä... kun mies on ollut viikon tai kaksi työmatkalla, niin pari tuttua on sanonut nyt mä kyllä ymmärrän millasta sulla on kun oot yksin!! hei, ei ne kyllä ymmärrä... ei voi ees verrata tollasta. kai se on sit vähän et mihin tottunu.

ja tää teksti on nyt sitten yksinoikeudella yksinhuoltajille

ei vaa, saa muutkin kommentoida, ihan vaan et haluun tietää miks te perheelliset ootte tollasii...?

 

Kyl muakin vaan ottaa tollanen päähän. Oon puolivuotiaan lapsen yh ja ollu sitä koko ajan. Eräs tuttava puolestaan elää parisuhteessa, ja hänellä on kohta kaksivuotias lapsi. Tuntuu et olen silti kokenut tänä aikana paaaljon enemmän kuin hän, hänellä kun menee aikaa aina lapsenvahdin löytämiseen. Lapset on meidän elinkumppaneita, ei riesoja joiden kanssa ei voi tehdä mitään.

 

Mulla on mies kyllä, hihhih, vaan enpä myönnä olevani kuvailemasi kaltainen. Jopas se nyt olisikin suuremman luokan vitsi jos joka kauppareissulle lapsenvahti hankkia pitäisi: kun tuo mies tekee 16h työpäiviä ja vapaita on joskus ja jouluna (oikeasti ei joulunakaan). Yhden lapsen kanssa on kätevä kulkea, ja siinä syy miksi en toista olekaan vielä tekemässä: nautin siitä että saan neitini kanssa kahden koluta kaupat ja liikkua: aina helpompi mitä vähemmän lapsia tarvitsee mukanansa kuskata. Epäilemättä onnistuisi useammankin kanssa, mutta mukavuuden halua on tämä. Myönnän että ihan joka paikkaan en lastani mukaan ota: kampaajalle, pankkiin (tai riippuu asiasta) enkä ihan jokaiselle kyläreissulle (lapsettomia sinkkuja, yleensä, asunto täynnä särkyviä esineitä, ja mukavuuden halua tämäkin: ei huvita juosta kyttäämässä joka kolauksesta mikä meni rikki ja paljonko jäin tältä kyläreissulta velkaa) tai (kuten huomenna aamulla) valokuvaamoon. Niinä harvoina kertoina kun ilman lasta liikun, lapsen isovanhemmat yleensä hoitavat: harvemmin saa varausaikoja ym samaan saumaan miehen vapaan kanssa. Mutta ylipäätään tämän normaalin arjen jutut hoidetaan kyllä ihan yhdessä lapsen kanssa: ei tuota ylitsepääsemättömiä vaikeuksia minulle. Miksi pitäisi? Pitäisikö miehen tehdä meistä naisista uusavuttomia toopeja?

Ai niin, se oma aika. En usko että meistä yksikään on sen sortin super äiti, joka ei ikinä omaa aikaa tarvitsisi. Minä ainakin tarvitsen. Tai oikeammin itsekkäästi haluan. Ei sen tarvitse johtua siitä ettei jaksaisi lapsen kanssa muuten tai että pää sekoaa kotona: ei ollenkaan. Se vaan on jotain millonka voin olla ihan vaan itseni kanssa: päättää teenkö suursiivouksen, luenko kirjan, pienennänkö tiskivuorta vai löhöänkö tunnin sohvalla. Ettei tarvitse tehdä mitään: saa tehdä jos haluaa. Lepoaika sekä kropalle että mielelle ja vaihtelua arkeen.

 

Luulen että kyse on siitä mihin on tottunut. Samoin kuin tottuu miehensä osallistumiseen kotielämään ja lastenhoitoon, voi tottua isovanhempien apuun tai siihen että lapset ovat päiväkodissa.