Yksinäisyys/katkeruus/kateus..ovat nousseet pintaan

Olen ihan lukossa viimeaikoina nousseiden tunteiden kanssa.

Olen ollut 3,5vuotta yksinhuoltajana. Isä ei halunnut jatkaa yhteydenpitoa lapseemme, eromme jälkeen. Uusi huoleton elämä ja uusi tyttöystävä vetivät pidemmän korren. Tämä on suoraan lapseni isän suusta, ei siis minun keksimääni. Olen sen asian kanssa suht sinut, enkä tunne henkilökohtaisesti tätä ihmistä kohtaan suoraan vihaa tai katkeruutta, ole kostonhaluinen tms..

Löysin vuosi erostamme uuden parisuhteen, ja asuin tämän miehen kanssa 1,5vuotta yhdessä kunnes erosimme.

Syyt olivat samankaltaisia kuin edellisessä suhteessakin. Mies lähti perjantaina juopottelemaan ja palasi sunnuntaina potemaan krapulaa. Ei pitänyt lupauksistaan kiinni. Molemmat miehet pettivät. Lapsen isä useasti. Jälkimmäinen mies kerran. Ensimmäinen suhde oli täynnä henkistä väkivaltaa ja narsistimaista käytöstä, jossa minua ja oikeuksiani poljettiin pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Eron jälkeisiin selvittelyihin en viitsi tässä edes mennä, mutta uhkauksia on sadellut yms. Olen saanut ahdistuksia ja paniikkikohtauksia, joiden takia työkyky on heikentynyt. Toisen eron jälkeen alkoi vaikea unettomuus. En väitä olevani vain uhri, olen osannut analysoida omia virheitäni ja tiedän omien arvojeni olleen hukassa. Olen hyväksynyt liikaa asioita, joita en olisi halunnut hyväksyä. Kannan koko ajan vastuuta päätöksistäni ja valinnoistani.. Kritisoin itseäni jatkuvasti ja olen pettynyt itseeni ja elämääni. Masentunutkin.

On kulunut pitkä aika etten ole kokenut selkeää katkeruutta tai kateutta muita onnellisia perheitä kohtaan, mutta nyt tänä keväänä tunteet ovat nousseet pintaan. Istuin lapseni kevätnäytöksessä ja alkoi ahdistamaan kaikki pariskunnat ympärilläni. Tunsin yksinäisyyttä ja katkeruutta tilanteestani. Tunnen oloni yksinäiseksi ettei kukaan ole jakamassa arkeani. Sellaiset omituiset "vihan" ja kiukun tunteet ryöpsähtelevät pintaan kun esimerkiksi ihmiset iloitsevat ostaneensa omakotitalon ja hehkuttavansa kuinka kaikki on niin onnellista ja ihanaa.

Miksi minun unelmani eivät olet toteutuneet? Enkö minä ole ansainnut onnellisuutta tai ehjää perhettä? Unelmoin omasta pihasta, mutta mahdonko koskaan saada sellaista?

Onko tämä vain vaihe joka menee ohi? Onko tällaiset tunteet oikeutettuja tai normaaleja? Tiedän kyllä, että minulla on MONTA asiaa josta on aiheutta olla kiitollinen ja rakastan lastani ylitse kaiken. Mikä tähän auttaa? Kannattaako vain koittaa käsitellä tunteita? Puhua? Itkeä? Kirjoittaa?

En kaipaa kritisointia, sillä teen sitä jo tarpeeksi itsekseni. Kaipaisin jakamista. Jaettuja kokemuksia ja tunteita. Kannustusta..

 

Minulla oli myös vaikea parisuhde joka laittoi minut henkisesti niin palasiksi että kesti kauan selvitä siitä, en tiedä olenko täysin vieläkään päässyt yli siitä mutta se ei enää vaikuta elämääni. Tyttäremme oli 1,5-vuotias kun erosin tästä miehestä, parhain päätökseni ikinä olen vain katunut jälkeenpäin etten eronnut jo raskausvaiheessa, elämä olisi voinut olla niin paljon helpompaa. Nyt tyttäreni on 3,5-vuotias, hänen isänsä lopetti lapsen tapaamisen melkein kokonaan eromme jälkeen. Mutta se ei juurikaan haittaa hän on henkisesti niin epätasapainoinen että vaikuttaisi vain negatiivisesti lapseen. Onneksi äitini on ollut suurin apu mitä voi kuvitella, etten ihan yksin ole joutunut olemaan.

Aloin vähän eron jälkeen seurustella samaan kaveripiirini kuuluvan miehen kanssa, hän on vasta vuoden minua vanhempi eikä ollenkaan valmis isäksi. Lisäksi suhteeseemme kuuluu mustasukkaisuutta joka erotti meidät vuosi sitten. Nyt olemme puoli vuotta olleet "suhteessa". Siitä ei tiedä kuin lähin kaveripiiri, ei edes äitini. En usko tämän toimivan vaikka kovasti toivon sitä. Molemmat yrittivät päästä toisesta yli eron aikana mutta se ei onnistunut. Olen ollut koko kevään nyt erittäin ahdistunut, siihen vaikuttaa muutkin kuin tämä "suhteemme", mutta suuressa osassa se silti on.

Haluaisin jo pikkuhiljaa olla varma elämästäni kun kerran minulla on lapsikin. Olen käynyt vasta lukion, minun olisi pakko päästä opiskelemaan ja haluaisinkin sitä todella paljon. Tyttäreni stressaantuu hoidosta liikaa, en tiedä mikä siihen auttaisi. Kun voisi tietää tai uskaltaisi edes haaveilla siitä omasta talosta, sisaruksista tytölleni, hyvästä parisuhteesta. Tasapainoisesta elämästä. Haluaisin niin paljon olla onnellinen jotta lapsenikin näkisi miten elämästä voi nauttia, mutta tämä ahdistus, masennus vie voimani. Mikään ei enää juurikaan kiinnosta.

Olen vielä sen verran nuori ja niin pieneltä paikkakunnalta että kohtalotovereita ei juuri ole. Usein tuntuu että on niin täysin yksin tämän tilanteen kanssa. Vaikka minulla on pari kaveria joille voin kaikesta puhua niin se ei tunnu silti auttavan, he ovat täysin eri elämäntilanteessa ja vapaita menemään kuten haluavat. Vaikka se vapauskin olisi ihanaa, olisin onnellisin siitä varmuudesta että olisi se toinen siinä turvana, eikä tarvitsisi pärjätä ja hoitaa kaikkia asioita yksin.

Sitä elämää odotellessa.

 

remaria...

Kuulostaa niin tutulle. En osaa edes muuta sanoa. Enkä tiedä, miten tästä selvitään. Edelleen läheisissä väleissä lapsen isän kanssa, en irtikään oikein pääse. Ahdistus tuntuu vaan kasvavan. Erillään ollaan asuttu jo puolitoista vuotta. Onneksi en ole takaisin mennyt, vaikka asiaa harkitsen. Toivon vain, että jostain löytäisin voimaa ja tukea jatkaa eteenpäin, enkä katsoisi enää taakseni. Se on vaan niin vaikeaa, kun on lapsi....mutta toisaalta, kun on lapsi, pitäisi osata ratkaista asiat lapsen parhaaksi. Nämä eroasiat ovat niin vaikeita, ettei taida mitään helpotusta mistään olla. Kestettävä ja kärsittävä, kaiketi joskus helpottaa. Itse olen ja todella katkera toisille, kun heillä on kokonaiset perheet tai vaikka uusioperheetkin, talot, autot, pihat, työt parhaimmasta päästä...toimivat sukulaissuhteet...yms. Vieläkin hoen itselleni, että mitä tein väärin, kun kaikki näin pieleen meni...toisaalta tunnen myös vihantunnetta, miksi en lähtenyt samantien kun lapsemme syntyi. Meidän suhteemme oli todella kamala. Mieheni ei arvostanut minua ollenkaan. Huoraksi haukkui kun tulin sairaalasta synnyttämästä yms. Ja vieläkin pohdin tässä, mitä pitäisi tehdä, mutta jos katkaisen välit lapsen isään, hän ei enää hoida mitään lapsemme asioita vaan aivan kaikki jää minulle. Toisinaan tunnen olevani niin heikko, etten jaksaisi ihan yksin. Pienikin tuki on tarpeen.