Sain eilen vahvistuksen sille, että olen raskaana jälkiehkäisystä huolimatta. (Onneksi) vasta rv6, joten aikaa pohtia lapsen saamisen ja keskeytyksen väliltä on lääkärin mukaan vielä 3-4 vkoa, ennen ei kuulemma keskeytystä voi tehdä niin että se varmasti onnistuisi.
Sain I-tyypin bipolaari-diagnoosin vuosi sitten. Olen 36-vuotias opiskelija, toiminimiyrittäjä ja eläkeläinen (sairauteni vuoksi 100%). Elänyt sinkkuelämää 15 vuotta. Asun yksin kahden ranskanbulldogin kanssa. Ei lapsia entuudestaan, en ole lapsia koskaan kaavaillut tai erityisesti halunnutkaan. Ehkä koska en ole löytänyt pidempiaikaista kumppania jonka kanssa asia olisi jotenkin "luonnollisesti" tullut ajankohtaiseksi.
Tapailin alkuvuoden 2 lapsen isää (tapaa 3- ja 5-vuotiaita lapsiaan 2 vkl/kk, lapset heidän äidillään, jätti perheensä lähes heti nuoremman synnyttyä). Tämä tunnusti rakkauttaan jotakuinkin jo ensi tapaamisella, maalaili yhteistä tulevaisuutta talossa, jonka hän ostaisi ja vannoi olevansa elämässäni ikuisesti, kävi meidän suhteelle miten tahansa. Hän visioi ajelevansa pitkiä reissuja rekkatyössään ja sinä aikana hoitaisin taloamme ja siellä sekä hänen lapsiaan että kuka ties myös yhteistä lastamme.
Kiinnostus kuitenkin alkoi pikku hiljaa lopahtaa, pitkälti koska en kokenut meidän oikein olevan samoilla aaltopituuksilla, ei ollut mitään keskusteltavaa. Oli vain kiva makoilla katsomassa yhdessä leffoja ja tietysti ajoittain harrastaa seksiä. Hän näin jälkeen päin hän kertoi kokeneensa, että ahdistuin jos hän oli luonani useamman päivän, vietimme vähänkin enemmän aikaa yhdessä. Hyvä havainto, kukapa ei ahdistuisi vastaavasta vuodatuksesta parin viikon tuntemisen perusteella! Etenkin kun olen elänyt sinkkuelämää jo 15 vuotta ja yhtäkkiä uusi, vieras ihminen omassa pienessä elintilassani istuskelee kuin elähtänyt aviomies munasillaan tietokoneeni ääressä. Tuli vähän liikaa, vähän liian nopeasti.
Päädyimme kuitenkin lämmittelemään uudelleen välejä ja tuon kirotun viimeisimmän kerran jälkeen jouduin turvautumaan seuraavana päivänä jälkiehkäisypilleriin. Reilun viikon kuukautisten alkamista odoteltuani tein raskaustestin ja seuraavana päivänä gyne vahvisti asian ultralla.
Olin itse testin tehtyäni täysin varma että teen keskeytyksen. Mutta kun gyne tutki ja mittaili sikiötä ja totesi raskauden olevan kaikin puolin terve, muuttui koko asia aivan valtavan vaikeaksi valinnaksi. Lääkäri vielä kehotti tarkkaan miettimään ikäni takia, en ehkä saisi juurikaan enää tilaisuuksia tulla raskaaksi. Yhtäkkiä valintani ei "vain" ollut pitääkö lapsi tässä elämäntilanteessa vaan saadako ylipäätään ikinä elämässäni lapsia!
Kerroin informoineeni isää asiasta eikä meillä tulisi olemaan tiedossa minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta, ei parisuhdetta eikä hän halua edes ajatella koko asiaa saati ottaa vastuuta tapahtuneesta ja sen seurauksista. Totesin lääkärille, että jos pitäisin lapsen, olisin täysin yksin vastuussa kasvatuksesta ja elättämisestä, isä ei ole kyennyt maksamaan edes oikeuden päätöksellä määrättyjä elatusrahoja jo olemassa oleville lapsilleen. Tämä kahden lapsen isä kehtasi vielä viestitellä perään että "se on muistettava että lapsi on todella iso vastuu, ei voi verrata mihinkään kotieläimeen"(!!) ja jatkoi "pää pitää olla kunnossa ennenku lapsen hankkii". Tällä hän mielestäni totaalisesti teki rimanalituksen ja iski vyön alle viittaamalla kaksisuuntaiseen mielialahäiriööni.
Lähetin hänelle vielä linkin nettisivulle, jossa kerrotaan tarkasti rv 10 olevan sikiön kehitysvaiheet ja kerroin että raskauden keskeytys ei naisena ole todellakaan mikään helppo päätös. Totesin mm. että tämä ei todellakaan ollut minun suunnittelemani raskaus ja vaadin hänen ottavan vastuun osallisuudestaan tapahtuneeseen ja ennen kaikkea päätöksen tekemiseen ja sen kanssa elämiseen. Hänen vastauksensa kuului: "Enmä vaali enkä ajattele koko asiaa...se on sun lapsi sitte enkä tule osallistumaan millään lailla lapsen kasvatukseen..Sä teet mitä teet mua et tähän hommaan millään lailla saa...ei mulla enempää ole sanottavaa...Et hyvää jatkoa "
Mitä tähän voi enempää tällaisesta ihmisestä sanoa?
Se ainakin tuli hyvin selväksi että päätös on täysin minun enkä hänen kanssaan halua olla enää ikinä missään tekemisissä. Vaikka pitäisin lapsen. En voi kuvitella edes antavani hänen nimeään lapsen syntymätodistukseen. Joka tietysti on yksi suuri asia, joka ajatuksissani ahdistaa ja pyrkii vaikuttamaan päätökseeni. Miten kertoa lapselle että hänellä ei yksinkertaisesti ole isää, että isä ei halunnut hänen edes syntyvän saati koskaan hänestä mitään tietää, ei edes hänen olemassaolostaan? Löysin kyllä paikallisen yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksen, joka jossain määrin antoi toisenlaisen näkökulman asiaan. En ole ainut maailmassa jolle näin on käynyt ja joka tällaista ratkaisua pohtii.
Mielialani on jotakuinkin vuoden ollut hyvin tasainen, paljolti oikean ja sopivan lääkityksen löydyttyä ja panostettuani aktiivisesti minimoidakseni stressin ja muuttaakseni elämäntapani säännöllisemmiksi. Olen opetellut arkea pääasiallisesti kotona, yhdistäen pienimuotoisen yritystoimintani (johon vanhempani aktiivisesti osallistuvat) ja piiiiiitkäksi venähtäneet taidealan maisteriopintoni. Olen suorittanut jo kolme tutkintoa, joten tällä viimeisimmällä ei ole ollut mikään kiire, en ole tuntenut varsinaista tarvetta valmistua. Vointini on kaikin puolin ollut hyvä. Sain alkuvuoteen asti kuluneen vuoden keskusteluapua mielenterveystoimiston omahoitajalta ja käyn edelleen ravitsemusterapeutin juttusilla.
En ole vanhemmilleni kertonut tilanteestani, mutta tiedän heidän tukevan täysin päätöstäni, oli se kumpi tahansa. Tukiverkostoni on hyvin rajallinen, koska olen asunut paikkakunnalla vasta 1,5 vuotta ja ollut siitä ajasta suurimman ajan yksin kotona. Vanhempani asuvat 100 km päässä, mutta kulkevat usein väliä edes takaisin. He myös mielellään auttavat usein ottamalla koirani "mummulaan lomailemaan". Yksi ystävistäni asuu 50 km päässä, hänellä on 2-vuotiaan tyttärensä jaettu huoltajuus, hän on luvannut olla tukenani kaikin tavoin, päätin kummin tahansa. Taloudellinen tilanteeni nojaa käytännössä täysin melko pieneen työkyvyttömyyseläkkeeseen ja yleiseen asumistukeen. Vanhempani pyrkivät auttamaan yritystoiminnassani niin, että siitä syntyisi lisätuloa jotakuinkin vuokrakulujeni verran.
Heti lääkärin tavatessani ja hänen kehottaessa miettimään myös lapsen saamista, kysyin sairauteni perinnöllisyydestä (jossain määrin alttius on todennäköisesti geneettinen ja periytyvä, mutta varsinaisen sairauden puhkeamiseen yleensä vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten esim. jonkinlainen trauma), kysyin lääkityksestäni (kummallakaan ei hänen mukaansa ole vaikutusta raskauteen, voi jatkaa entiseen tapaan molempia), kysyin ikääni ja ensisynnyttäjän ominaisuuteni vedoten kehityshäiriöiden mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä (ei kuulemma vielä tässä iässä ole todennäköistä, vasta 40 ja yli), kysyin myös alkoholin vaikutuksesta käytettyäni sitä melko paljon tietämättäni vielä raskaudesta (ei pitäisi näin alkuvaiheessa, rv6, olla kehitykseen vaikutusta). Näin ollen periaatteessa ulkoiset puitteet voisivat olla isän puuttumista ja yksin selviämisen haasteita lukuun ottamatta mahdolliset lapsen pitämiseen.
Ajatukseni kuitenkin ovat hyvin sekavat. Lapsen geneettinen perimä on yksi suurista huolenaiheistani. Miten selvitä sairastavan lapsen kanssa, etenkin jos kannan syyllisyyttä siitä, että olen periyttänyt sen häneen? Miten selvitä yksin arjesta vähintään pitkälle toista vuosikymmentä? Miten välttää isää kohtaan kokemani katkeruuden siirtäminen tiedostamattomallakin tavalla lapseen? Miten pärjäisin, lapseni pärjäisi jos terveydentilani muuttuisikin huonommaksi, jos mielialani alkaisi heittelehtimään ja pahimmassa tapauksessa joutuisin (jälleen) sairaalahoitoon? Miten saisin kasvatettua lapsen kokemaan itsensä niin täydellisesti ja suuresti rakastetuksi, että hän ei kokisi isättömyyttään puutteeksi, vajavaisuudeksi, aukoksi elämässään? Miten oikeutan lapsen syntymän tällaisiin olosuhteisiin? Miten oikeutan päätöksen estää lapsen syntymä sikiön elintoimintojen ja ruumiinrakenteen jo alettua kohdussa kehittymään? Miten oikeuttaisin vahingon tapahtuneeksi kun en haluaisi sitä myöntää edes tapahtuneen, miten suhtautua vahinkoon, jota en sillä sanalla haluaisi edes kutsua?
Saatuani tiedon en ole kyennyt kuin pääasiassa nukkumaan. Hereillä olo on pelkkää itkemistä, tuskallista ajatusten ja tunteiden kaaosta. Uni antaa edes hetkittäin tauon olla ja hengittää, antaa ajatuksille tilaa ja vapauden seikkailla myös hyvissä asioissa, tapahtumissa, ihmisissä, tunteissa.
Kirjoitin ajatukseni sanoiksi varmaankin koska halusin näin hahmottaa kokonaisuutta ja sen osia. Julkaisen tämän koska en usko että olen täysin yksin ajatuksineni. Suuntaan tai toiseen. Arvostan asiallisia kommentteja ja ajatuksia, ennen kaikkea mahdollista vertaistukea ja keskusteluapua. Oli mielipiteesi millainen tahansa. Tällä hetkellä olen täysin hukassa, en osaa kallistua kummankaan vaihtoehdon puoleen.
Sain I-tyypin bipolaari-diagnoosin vuosi sitten. Olen 36-vuotias opiskelija, toiminimiyrittäjä ja eläkeläinen (sairauteni vuoksi 100%). Elänyt sinkkuelämää 15 vuotta. Asun yksin kahden ranskanbulldogin kanssa. Ei lapsia entuudestaan, en ole lapsia koskaan kaavaillut tai erityisesti halunnutkaan. Ehkä koska en ole löytänyt pidempiaikaista kumppania jonka kanssa asia olisi jotenkin "luonnollisesti" tullut ajankohtaiseksi.
Tapailin alkuvuoden 2 lapsen isää (tapaa 3- ja 5-vuotiaita lapsiaan 2 vkl/kk, lapset heidän äidillään, jätti perheensä lähes heti nuoremman synnyttyä). Tämä tunnusti rakkauttaan jotakuinkin jo ensi tapaamisella, maalaili yhteistä tulevaisuutta talossa, jonka hän ostaisi ja vannoi olevansa elämässäni ikuisesti, kävi meidän suhteelle miten tahansa. Hän visioi ajelevansa pitkiä reissuja rekkatyössään ja sinä aikana hoitaisin taloamme ja siellä sekä hänen lapsiaan että kuka ties myös yhteistä lastamme.
Kiinnostus kuitenkin alkoi pikku hiljaa lopahtaa, pitkälti koska en kokenut meidän oikein olevan samoilla aaltopituuksilla, ei ollut mitään keskusteltavaa. Oli vain kiva makoilla katsomassa yhdessä leffoja ja tietysti ajoittain harrastaa seksiä. Hän näin jälkeen päin hän kertoi kokeneensa, että ahdistuin jos hän oli luonani useamman päivän, vietimme vähänkin enemmän aikaa yhdessä. Hyvä havainto, kukapa ei ahdistuisi vastaavasta vuodatuksesta parin viikon tuntemisen perusteella! Etenkin kun olen elänyt sinkkuelämää jo 15 vuotta ja yhtäkkiä uusi, vieras ihminen omassa pienessä elintilassani istuskelee kuin elähtänyt aviomies munasillaan tietokoneeni ääressä. Tuli vähän liikaa, vähän liian nopeasti.
Päädyimme kuitenkin lämmittelemään uudelleen välejä ja tuon kirotun viimeisimmän kerran jälkeen jouduin turvautumaan seuraavana päivänä jälkiehkäisypilleriin. Reilun viikon kuukautisten alkamista odoteltuani tein raskaustestin ja seuraavana päivänä gyne vahvisti asian ultralla.
Olin itse testin tehtyäni täysin varma että teen keskeytyksen. Mutta kun gyne tutki ja mittaili sikiötä ja totesi raskauden olevan kaikin puolin terve, muuttui koko asia aivan valtavan vaikeaksi valinnaksi. Lääkäri vielä kehotti tarkkaan miettimään ikäni takia, en ehkä saisi juurikaan enää tilaisuuksia tulla raskaaksi. Yhtäkkiä valintani ei "vain" ollut pitääkö lapsi tässä elämäntilanteessa vaan saadako ylipäätään ikinä elämässäni lapsia!
Kerroin informoineeni isää asiasta eikä meillä tulisi olemaan tiedossa minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta, ei parisuhdetta eikä hän halua edes ajatella koko asiaa saati ottaa vastuuta tapahtuneesta ja sen seurauksista. Totesin lääkärille, että jos pitäisin lapsen, olisin täysin yksin vastuussa kasvatuksesta ja elättämisestä, isä ei ole kyennyt maksamaan edes oikeuden päätöksellä määrättyjä elatusrahoja jo olemassa oleville lapsilleen. Tämä kahden lapsen isä kehtasi vielä viestitellä perään että "se on muistettava että lapsi on todella iso vastuu, ei voi verrata mihinkään kotieläimeen"(!!) ja jatkoi "pää pitää olla kunnossa ennenku lapsen hankkii". Tällä hän mielestäni totaalisesti teki rimanalituksen ja iski vyön alle viittaamalla kaksisuuntaiseen mielialahäiriööni.
Lähetin hänelle vielä linkin nettisivulle, jossa kerrotaan tarkasti rv 10 olevan sikiön kehitysvaiheet ja kerroin että raskauden keskeytys ei naisena ole todellakaan mikään helppo päätös. Totesin mm. että tämä ei todellakaan ollut minun suunnittelemani raskaus ja vaadin hänen ottavan vastuun osallisuudestaan tapahtuneeseen ja ennen kaikkea päätöksen tekemiseen ja sen kanssa elämiseen. Hänen vastauksensa kuului: "Enmä vaali enkä ajattele koko asiaa...se on sun lapsi sitte enkä tule osallistumaan millään lailla lapsen kasvatukseen..Sä teet mitä teet mua et tähän hommaan millään lailla saa...ei mulla enempää ole sanottavaa...Et hyvää jatkoa "
Mitä tähän voi enempää tällaisesta ihmisestä sanoa?
Se ainakin tuli hyvin selväksi että päätös on täysin minun enkä hänen kanssaan halua olla enää ikinä missään tekemisissä. Vaikka pitäisin lapsen. En voi kuvitella edes antavani hänen nimeään lapsen syntymätodistukseen. Joka tietysti on yksi suuri asia, joka ajatuksissani ahdistaa ja pyrkii vaikuttamaan päätökseeni. Miten kertoa lapselle että hänellä ei yksinkertaisesti ole isää, että isä ei halunnut hänen edes syntyvän saati koskaan hänestä mitään tietää, ei edes hänen olemassaolostaan? Löysin kyllä paikallisen yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksen, joka jossain määrin antoi toisenlaisen näkökulman asiaan. En ole ainut maailmassa jolle näin on käynyt ja joka tällaista ratkaisua pohtii.
Mielialani on jotakuinkin vuoden ollut hyvin tasainen, paljolti oikean ja sopivan lääkityksen löydyttyä ja panostettuani aktiivisesti minimoidakseni stressin ja muuttaakseni elämäntapani säännöllisemmiksi. Olen opetellut arkea pääasiallisesti kotona, yhdistäen pienimuotoisen yritystoimintani (johon vanhempani aktiivisesti osallistuvat) ja piiiiiitkäksi venähtäneet taidealan maisteriopintoni. Olen suorittanut jo kolme tutkintoa, joten tällä viimeisimmällä ei ole ollut mikään kiire, en ole tuntenut varsinaista tarvetta valmistua. Vointini on kaikin puolin ollut hyvä. Sain alkuvuoteen asti kuluneen vuoden keskusteluapua mielenterveystoimiston omahoitajalta ja käyn edelleen ravitsemusterapeutin juttusilla.
En ole vanhemmilleni kertonut tilanteestani, mutta tiedän heidän tukevan täysin päätöstäni, oli se kumpi tahansa. Tukiverkostoni on hyvin rajallinen, koska olen asunut paikkakunnalla vasta 1,5 vuotta ja ollut siitä ajasta suurimman ajan yksin kotona. Vanhempani asuvat 100 km päässä, mutta kulkevat usein väliä edes takaisin. He myös mielellään auttavat usein ottamalla koirani "mummulaan lomailemaan". Yksi ystävistäni asuu 50 km päässä, hänellä on 2-vuotiaan tyttärensä jaettu huoltajuus, hän on luvannut olla tukenani kaikin tavoin, päätin kummin tahansa. Taloudellinen tilanteeni nojaa käytännössä täysin melko pieneen työkyvyttömyyseläkkeeseen ja yleiseen asumistukeen. Vanhempani pyrkivät auttamaan yritystoiminnassani niin, että siitä syntyisi lisätuloa jotakuinkin vuokrakulujeni verran.
Heti lääkärin tavatessani ja hänen kehottaessa miettimään myös lapsen saamista, kysyin sairauteni perinnöllisyydestä (jossain määrin alttius on todennäköisesti geneettinen ja periytyvä, mutta varsinaisen sairauden puhkeamiseen yleensä vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten esim. jonkinlainen trauma), kysyin lääkityksestäni (kummallakaan ei hänen mukaansa ole vaikutusta raskauteen, voi jatkaa entiseen tapaan molempia), kysyin ikääni ja ensisynnyttäjän ominaisuuteni vedoten kehityshäiriöiden mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä (ei kuulemma vielä tässä iässä ole todennäköistä, vasta 40 ja yli), kysyin myös alkoholin vaikutuksesta käytettyäni sitä melko paljon tietämättäni vielä raskaudesta (ei pitäisi näin alkuvaiheessa, rv6, olla kehitykseen vaikutusta). Näin ollen periaatteessa ulkoiset puitteet voisivat olla isän puuttumista ja yksin selviämisen haasteita lukuun ottamatta mahdolliset lapsen pitämiseen.
Ajatukseni kuitenkin ovat hyvin sekavat. Lapsen geneettinen perimä on yksi suurista huolenaiheistani. Miten selvitä sairastavan lapsen kanssa, etenkin jos kannan syyllisyyttä siitä, että olen periyttänyt sen häneen? Miten selvitä yksin arjesta vähintään pitkälle toista vuosikymmentä? Miten välttää isää kohtaan kokemani katkeruuden siirtäminen tiedostamattomallakin tavalla lapseen? Miten pärjäisin, lapseni pärjäisi jos terveydentilani muuttuisikin huonommaksi, jos mielialani alkaisi heittelehtimään ja pahimmassa tapauksessa joutuisin (jälleen) sairaalahoitoon? Miten saisin kasvatettua lapsen kokemaan itsensä niin täydellisesti ja suuresti rakastetuksi, että hän ei kokisi isättömyyttään puutteeksi, vajavaisuudeksi, aukoksi elämässään? Miten oikeutan lapsen syntymän tällaisiin olosuhteisiin? Miten oikeutan päätöksen estää lapsen syntymä sikiön elintoimintojen ja ruumiinrakenteen jo alettua kohdussa kehittymään? Miten oikeuttaisin vahingon tapahtuneeksi kun en haluaisi sitä myöntää edes tapahtuneen, miten suhtautua vahinkoon, jota en sillä sanalla haluaisi edes kutsua?
Saatuani tiedon en ole kyennyt kuin pääasiassa nukkumaan. Hereillä olo on pelkkää itkemistä, tuskallista ajatusten ja tunteiden kaaosta. Uni antaa edes hetkittäin tauon olla ja hengittää, antaa ajatuksille tilaa ja vapauden seikkailla myös hyvissä asioissa, tapahtumissa, ihmisissä, tunteissa.
Kirjoitin ajatukseni sanoiksi varmaankin koska halusin näin hahmottaa kokonaisuutta ja sen osia. Julkaisen tämän koska en usko että olen täysin yksin ajatuksineni. Suuntaan tai toiseen. Arvostan asiallisia kommentteja ja ajatuksia, ennen kaikkea mahdollista vertaistukea ja keskusteluapua. Oli mielipiteesi millainen tahansa. Tällä hetkellä olen täysin hukassa, en osaa kallistua kummankaan vaihtoehdon puoleen.