Yksinhuoltajuus vai keskeytys?

Sain eilen vahvistuksen sille, että olen raskaana jälkiehkäisystä huolimatta. (Onneksi) vasta rv6, joten aikaa pohtia lapsen saamisen ja keskeytyksen väliltä on lääkärin mukaan vielä 3-4 vkoa, ennen ei kuulemma keskeytystä voi tehdä niin että se varmasti onnistuisi.

Sain I-tyypin bipolaari-diagnoosin vuosi sitten. Olen 36-vuotias opiskelija, toiminimiyrittäjä ja eläkeläinen (sairauteni vuoksi 100%). Elänyt sinkkuelämää 15 vuotta. Asun yksin kahden ranskanbulldogin kanssa. Ei lapsia entuudestaan, en ole lapsia koskaan kaavaillut tai erityisesti halunnutkaan. Ehkä koska en ole löytänyt pidempiaikaista kumppania jonka kanssa asia olisi jotenkin "luonnollisesti" tullut ajankohtaiseksi.

Tapailin alkuvuoden 2 lapsen isää (tapaa 3- ja 5-vuotiaita lapsiaan 2 vkl/kk, lapset heidän äidillään, jätti perheensä lähes heti nuoremman synnyttyä). Tämä tunnusti rakkauttaan jotakuinkin jo ensi tapaamisella, maalaili yhteistä tulevaisuutta talossa, jonka hän ostaisi ja vannoi olevansa elämässäni ikuisesti, kävi meidän suhteelle miten tahansa. Hän visioi ajelevansa pitkiä reissuja rekkatyössään ja sinä aikana hoitaisin taloamme ja siellä sekä hänen lapsiaan että kuka ties myös yhteistä lastamme.

Kiinnostus kuitenkin alkoi pikku hiljaa lopahtaa, pitkälti koska en kokenut meidän oikein olevan samoilla aaltopituuksilla, ei ollut mitään keskusteltavaa. Oli vain kiva makoilla katsomassa yhdessä leffoja ja tietysti ajoittain harrastaa seksiä. Hän näin jälkeen päin hän kertoi kokeneensa, että ahdistuin jos hän oli luonani useamman päivän, vietimme vähänkin enemmän aikaa yhdessä. Hyvä havainto, kukapa ei ahdistuisi vastaavasta vuodatuksesta parin viikon tuntemisen perusteella! Etenkin kun olen elänyt sinkkuelämää jo 15 vuotta ja yhtäkkiä uusi, vieras ihminen omassa pienessä elintilassani istuskelee kuin elähtänyt aviomies munasillaan tietokoneeni ääressä. Tuli vähän liikaa, vähän liian nopeasti.

Päädyimme kuitenkin lämmittelemään uudelleen välejä ja tuon kirotun viimeisimmän kerran jälkeen jouduin turvautumaan seuraavana päivänä jälkiehkäisypilleriin. Reilun viikon kuukautisten alkamista odoteltuani tein raskaustestin ja seuraavana päivänä gyne vahvisti asian ultralla.

Olin itse testin tehtyäni täysin varma että teen keskeytyksen. Mutta kun gyne tutki ja mittaili sikiötä ja totesi raskauden olevan kaikin puolin terve, muuttui koko asia aivan valtavan vaikeaksi valinnaksi. Lääkäri vielä kehotti tarkkaan miettimään ikäni takia, en ehkä saisi juurikaan enää tilaisuuksia tulla raskaaksi. Yhtäkkiä valintani ei "vain" ollut pitääkö lapsi tässä elämäntilanteessa vaan saadako ylipäätään ikinä elämässäni lapsia!

Kerroin informoineeni isää asiasta eikä meillä tulisi olemaan tiedossa minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta, ei parisuhdetta eikä hän halua edes ajatella koko asiaa saati ottaa vastuuta tapahtuneesta ja sen seurauksista. Totesin lääkärille, että jos pitäisin lapsen, olisin täysin yksin vastuussa kasvatuksesta ja elättämisestä, isä ei ole kyennyt maksamaan edes oikeuden päätöksellä määrättyjä elatusrahoja jo olemassa oleville lapsilleen. Tämä kahden lapsen isä kehtasi vielä viestitellä perään että "se on muistettava että lapsi on todella iso vastuu, ei voi verrata mihinkään kotieläimeen"(!!) ja jatkoi "pää pitää olla kunnossa ennenku lapsen hankkii". Tällä hän mielestäni totaalisesti teki rimanalituksen ja iski vyön alle viittaamalla kaksisuuntaiseen mielialahäiriööni.

Lähetin hänelle vielä linkin nettisivulle, jossa kerrotaan tarkasti rv 10 olevan sikiön kehitysvaiheet ja kerroin että raskauden keskeytys ei naisena ole todellakaan mikään helppo päätös. Totesin mm. että tämä ei todellakaan ollut minun suunnittelemani raskaus ja vaadin hänen ottavan vastuun osallisuudestaan tapahtuneeseen ja ennen kaikkea päätöksen tekemiseen ja sen kanssa elämiseen. Hänen vastauksensa kuului: "Enmä vaali enkä ajattele koko asiaa...se on sun lapsi sitte enkä tule osallistumaan millään lailla lapsen kasvatukseen..Sä teet mitä teet mua et tähän hommaan millään lailla saa...ei mulla enempää ole sanottavaa...Et hyvää jatkoa…"
Mitä tähän voi enempää tällaisesta ihmisestä sanoa?

Se ainakin tuli hyvin selväksi että päätös on täysin minun enkä hänen kanssaan halua olla enää ikinä missään tekemisissä. Vaikka pitäisin lapsen. En voi kuvitella edes antavani hänen nimeään lapsen syntymätodistukseen. Joka tietysti on yksi suuri asia, joka ajatuksissani ahdistaa ja pyrkii vaikuttamaan päätökseeni. Miten kertoa lapselle että hänellä ei yksinkertaisesti ole isää, että isä ei halunnut hänen edes syntyvän saati koskaan hänestä mitään tietää, ei edes hänen olemassaolostaan? Löysin kyllä paikallisen yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksen, joka jossain määrin antoi toisenlaisen näkökulman asiaan. En ole ainut maailmassa jolle näin on käynyt ja joka tällaista ratkaisua pohtii.

Mielialani on jotakuinkin vuoden ollut hyvin tasainen, paljolti oikean ja sopivan lääkityksen löydyttyä ja panostettuani aktiivisesti minimoidakseni stressin ja muuttaakseni elämäntapani säännöllisemmiksi. Olen opetellut arkea pääasiallisesti kotona, yhdistäen pienimuotoisen yritystoimintani (johon vanhempani aktiivisesti osallistuvat) ja piiiiiitkäksi venähtäneet taidealan maisteriopintoni. Olen suorittanut jo kolme tutkintoa, joten tällä viimeisimmällä ei ole ollut mikään kiire, en ole tuntenut varsinaista tarvetta valmistua. Vointini on kaikin puolin ollut hyvä. Sain alkuvuoteen asti kuluneen vuoden keskusteluapua mielenterveystoimiston omahoitajalta ja käyn edelleen ravitsemusterapeutin juttusilla.

En ole vanhemmilleni kertonut tilanteestani, mutta tiedän heidän tukevan täysin päätöstäni, oli se kumpi tahansa. Tukiverkostoni on hyvin rajallinen, koska olen asunut paikkakunnalla vasta 1,5 vuotta ja ollut siitä ajasta suurimman ajan yksin kotona. Vanhempani asuvat 100 km päässä, mutta kulkevat usein väliä edes takaisin. He myös mielellään auttavat usein ottamalla koirani "mummulaan lomailemaan". Yksi ystävistäni asuu 50 km päässä, hänellä on 2-vuotiaan tyttärensä jaettu huoltajuus, hän on luvannut olla tukenani kaikin tavoin, päätin kummin tahansa. Taloudellinen tilanteeni nojaa käytännössä täysin melko pieneen työkyvyttömyyseläkkeeseen ja yleiseen asumistukeen. Vanhempani pyrkivät auttamaan yritystoiminnassani niin, että siitä syntyisi lisätuloa jotakuinkin vuokrakulujeni verran.

Heti lääkärin tavatessani ja hänen kehottaessa miettimään myös lapsen saamista, kysyin sairauteni perinnöllisyydestä (jossain määrin alttius on todennäköisesti geneettinen ja periytyvä, mutta varsinaisen sairauden puhkeamiseen yleensä vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten esim. jonkinlainen trauma), kysyin lääkityksestäni (kummallakaan ei hänen mukaansa ole vaikutusta raskauteen, voi jatkaa entiseen tapaan molempia), kysyin ikääni ja ensisynnyttäjän ominaisuuteni vedoten kehityshäiriöiden mahdollisuudesta ja todennäköisyydestä (ei kuulemma vielä tässä iässä ole todennäköistä, vasta 40 ja yli), kysyin myös alkoholin vaikutuksesta käytettyäni sitä melko paljon tietämättäni vielä raskaudesta (ei pitäisi näin alkuvaiheessa, rv6, olla kehitykseen vaikutusta). Näin ollen periaatteessa ulkoiset puitteet voisivat olla isän puuttumista ja yksin selviämisen haasteita lukuun ottamatta mahdolliset lapsen pitämiseen.

Ajatukseni kuitenkin ovat hyvin sekavat. Lapsen geneettinen perimä on yksi suurista huolenaiheistani. Miten selvitä sairastavan lapsen kanssa, etenkin jos kannan syyllisyyttä siitä, että olen periyttänyt sen häneen? Miten selvitä yksin arjesta vähintään pitkälle toista vuosikymmentä? Miten välttää isää kohtaan kokemani katkeruuden siirtäminen tiedostamattomallakin tavalla lapseen? Miten pärjäisin, lapseni pärjäisi jos terveydentilani muuttuisikin huonommaksi, jos mielialani alkaisi heittelehtimään ja pahimmassa tapauksessa joutuisin (jälleen) sairaalahoitoon? Miten saisin kasvatettua lapsen kokemaan itsensä niin täydellisesti ja suuresti rakastetuksi, että hän ei kokisi isättömyyttään puutteeksi, vajavaisuudeksi, aukoksi elämässään? Miten oikeutan lapsen syntymän tällaisiin olosuhteisiin? Miten oikeutan päätöksen estää lapsen syntymä sikiön elintoimintojen ja ruumiinrakenteen jo alettua kohdussa kehittymään? Miten oikeuttaisin vahingon tapahtuneeksi kun en haluaisi sitä myöntää edes tapahtuneen, miten suhtautua vahinkoon, jota en sillä sanalla haluaisi edes kutsua?

Saatuani tiedon en ole kyennyt kuin pääasiassa nukkumaan. Hereillä olo on pelkkää itkemistä, tuskallista ajatusten ja tunteiden kaaosta. Uni antaa edes hetkittäin tauon olla ja hengittää, antaa ajatuksille tilaa ja vapauden seikkailla myös hyvissä asioissa, tapahtumissa, ihmisissä, tunteissa.

Kirjoitin ajatukseni sanoiksi varmaankin koska halusin näin hahmottaa kokonaisuutta ja sen osia. Julkaisen tämän koska en usko että olen täysin yksin ajatuksineni. Suuntaan tai toiseen. Arvostan asiallisia kommentteja ja ajatuksia, ennen kaikkea mahdollista vertaistukea ja keskusteluapua. Oli mielipiteesi millainen tahansa. Tällä hetkellä olen täysin hukassa, en osaa kallistua kummankaan vaihtoehdon puoleen.
 
LUOMUNEITO
päätös on varmasti todella vaikea ja sinuna olisin yhteydessä asiasta psykologiin tai vastaavaan.
on kyse isoista asiasta, joka vaikuttaa loppuelämääsi päätitpä mitä tahansa.
itselläni on samansuuntaisia terveydellisiä ongelmia jotka pahenivat saatuani toisen lapsen.
lapsen kanssa on rankkaa ja epäsäännöllistä elämää, joskin enimmäkseen ihanaa:)
olet saanut elämäsi toimivaksi ja tunnet olevasi hyvässä kunnossa.
mietinkin, että ottaisinko itse riskin huojuttaa terveyttäni, jos kovan työn tehtyäni olisin saanut elämäni kokoon:|
kerroit, ettet ollut aiemmin ajatellut lapsen saantia suuremmin omalle kohdallesi.
oletko nyt valmis muuttamaan koko tulevaisuutesi lapsen vuoksi, jolla ei olisi isää, eikä sinulla olisi lapsen isän antamaa tukea?
toivottavasti et loukkaannu kirjoituksestani..
päädyitpä kumpaan lopputulokseen tahansa, toivotan sinulle voimia tulevaisuuteen ja ihmisiä, jotka ymmärtävät sinua ja päätöksesi:hug:
 
Luomuneito, kiitos paljon ajatuksistasi! <3
Minkälaiset tahansa näkökulmat ja kaikenlainen pohdiskelu ovat tervetulleita sanoja. Esitit hyviä pointteja, juuri tällaisia asioita yritän miettiä.

En tosin ole juurikaan suunnitellut tulevaisuuttani millään tavoin, en odota siltä mitään, minulla ei ole minkäänlaisia tavoitteita eikä edes haaveita. Eläkepäätöksen saatuani olen ollut melko lailla jonkinlaisessa välitilassa, aika kuluu ilman että sillä on suuremmin merkitystä, päivät, viikot, kuukaudet vaihtuvat ilman että teen oikeastaan yhtään mitään. Tavallaan elämäni on nyt jollain tavoin (hyvin?) koossa ja jonkinlaisissa kehyksissä, mutta en ole hahmottanut mikä on sen sisältö. En ole osannut asettaa itselleni tavoitteita, en ole (uskaltanut?) haaveilla, nähdä jonkinlaisia tulevaisuuden visioita.

Nyt yhtäkkiä päädyttyäni tähän tilanteeseen, lukeutuessani siihen 3% marginaaliin jolta ei jälkiehkäisy ehkäise raskautta, mietin väkisinkin onko vain jotenkin tarkoitettu näin. Onko tällä jokin tarkoitus. Vaikka en koskaan ole kyennyt näkemään itseäni äitinä, huomaan välillä aidosti ajattelevani jopa tunnetasolla toisin.

Ystäväpiirissäni yksi äiti on kahden lapsen korvaushoidossa oleva narkomaaniyksinhuoltaja. Toinen on pitkien hedelmöityshoitojen avulla avioliitossa sydänsairaan lapsen saanut, hiljattain oman äitinsä menettänyt äiti, jonka parisuhde rakoilee äidin koettelemusten ja lapsen sairauden takia. Yksi on aina halunnut lasta ja pitkässä parisuhteessa toiminut äitipuolena vuoroviikoin, he yhdessä yrittivät pitkään lasta kunnes selvisi että jollain käsittämättömällä tavalla jo yhden lapsen saanut mies osoittautuikin täysin hedelmättömäksi, tämän vuoksi heidän parisuhteensa on ollut todella kovilla. Yhden ystäväni parisuhde kariutui yhteisen lapsen synnyttyä ja äidin jouduttua mielenterveysongelmien takia lyhytaikaiseen sairaalahoitoon, heillä on 2-vuotias lapsi vuoroin viikon isällä, vuoroin äidillä, äiti viettää hankalasta mielenterveyden tilasta huolimatta lapsen kanssa viikosta 24/7, isä käy töissä ja näin ollen lapsi on vuoroviikoin päivähoidossa. Arvottamatta millään tavoin heistä kenenkään tilannetta ja ratkaisuja, antaa jo tällainen otos melkoisesti perspektiiviä erilaisiin mahdollisiin elämäntilanteisiin. Ja kuitenkin jokainen heistä on selvinnyt elämässään eteenpäin, lapsista elämässään nauttien.

Sain käytyä tänään marketissa. Oli todella työn takana että sain pidettyä itseni koossa edes siihen asti että ehdin takaisin autoon itkemään. Tuntui että joka puolella oli vauvoja ja pieniä lapsia, isiä ja äitejä, pelkkiä isiä, pelkkiä äitejä, kaksosia, sisaruksia, vaunuja, rattaita. Kävin myös ostamassa Mama-foolihappovitamiineja, kaiken varalta heti aloittaakseni, kuten lääkäri neuvoi. Kotimatkalla romahdin niin että päätin kertoa äidilleni. Puhuin, itkin ja selitin puhelimessa pitkään. Jollain tavalla helpotti kertoa äidille asiasta, josta koen niin suurta häpeää, surua ja ahdistusta ja samalla kuitenkin myös jollain tavoin toiveikkuutta ja iloa. Tunnen nyt erilaisen yhteyden äitiin puhuessani läheisen ihmisen kanssa, joka on kokenut äitiyden pitkän taipaleen ja osaa osoittaa suurta viisautta kuuntelemalla, ymmärtämällä ja tukemalla. Äiti ei tuominnut millään tavoin ja kuten arvelin jo etukäteen, vakuutti heidän, molemman vanhempani, tukevan päätöstäni, oli se mikä tahansa. Että en missään tapauksessa jäisi yksin. Äidin neuvo loppujen lopuksi oli rauhoittua, tehdä ruokaa, lähteä kävelylle ja rauhassa antaa asian olla, miettiä ajan kanssa.
<3 Oma Äiti <3
 
Tänään juttelin pitkään hyvän ystävän kanssa, todella hyvä, terapeuttinen, antoisa keskustelu. Sen myötä tein päätökseni: I'm keeping The Peanut!! =)
Nyt sitten seuraavaksi saa jännittää pääsenkö yli 12 viikon ja sen jälkeen että syntyyhän lapsi terveenä.
Fiilis on ihan huikea. Epäuskoinen ja melkoisen absurdi, mutta todella onnellinen. Äitikin sanoi jo eilen saaneensa sen vaikutelman että olen päätökseni tehnyt ja oli loppujen lopuksi varsin iloinen. Elämällä tuntuu vihdoin olevan suunta ja tarkoitus. =)

Aivan valtavan ihanaa pääsiäistä ihan jokaiselle teistä! Olen nyt yhtä aurinkoa. :D
 
LUOMUNEITO
ihanaa=)
oikein paljon onnea ja voimia sinulle tulevaisuuteen:hug:
olet hurjan rohkea:)
kaikkea hyvää vielä kerran!

käythän täällä kertomassa välillä kuulumisia, että tiedetään miten teillä menee;)
 

Yhteistyössä