yksinodottajat

LMK
Odotin kolme viimeistä kuukautta yksin esikoistani ja toukokuussa sain tytön. Kaikkein pahinta oli purkaa yhteinen koti ja lähteä. Onneksi minulla oli koira, helpotti yksinäisyyttä. Synnytin yksin, se oli kaunis ja vahvistava kokemus. Ensin minua harmitti kun tiesin että synnytän yksin eikä minulla ollut miestä vierellä, ei ketään tukena tai ketään kenen kanssa jakaa sellaista kokemusta! En halunnut mennä synnytysvalmennukseenkaan, pelkäsin yksinäisyyttä muiden parillisten keskellä. Nyt olen tajunnut etten koskaan ollut yksin.. minulla oli perheeni vaikka toinen jäsenistä olikin vielä masussa. Se on vain vähän erilainen, minä, tyttö ja koira! Synnytys on kokemus jota ei mielestäni voi jakaa oli mies tai ei, sen voi kokea vain itse juuri sillä hetkellä, se on ainutlaatuinen kokonaisvaltainen kokemus joka ei milloinkaan toistu. Elämä ei oikeastaan oo muuttunut entisestä, baarilaukku vaihtui vaippakassiin
:) Yksin olen pärjännyt loistavasti, elämää parhaimmillaan! Pelkäsin turhaan.. Luottakaa itseenne, kaikki järjestyy. :hug:
 
Itsellä muuten sama tilanne mutta koiran tilalla on 8kk vauva ja seuraavan
syntymään on vielä n.puoli vuotta... En kyllä edellistä synnytystä olisi
kestäny ilman miestä, seuraava on pakko kestää... En vaan tiedä miten..
Jonkun verran voimia sain sun viestistäsi :hug:
 
Täällä onkin kaks ketjua yksinodottajilla.
Mulla on kans koira ja viikolla 10 mennään vaven kanssa. Hieman arveluttaa miten tuun kaikesta selviimään yksin mutta uskon, että kun saa pienen käärön syliin niin ei ole enää yhtään yksinäinen olo :) Miten sulla Larmiina on lähtenyt sujumaan? Miten hoidat koiran aamupisut ja muut lenkit vauvan kanssa? Varmasti rankkaa ottaa vauva joka lenkille mukaan mutta eihän siinä vaihtoehtoja ole, että sitä odotellessa :D
Harmittaa vaan, että on mennyt ihan täysin usko miehiin, en voi ymmärtää miten mies voi vaan jättää taakseen niinkin ison asian ku oman lapsensa ja ku mun tapauksessa kuvioon liittyy vielä uusi nainen niin laittaa vihaksi vielä enemmän. Naisia kun tulee ja menee (tää mun exä vielä sattuu olee aika pukki) mutta on silti valmis hylkää kaiken vaan uutuuden viehätyksen lumois...en voi käsittää mutta pikku hiljaa tässä alan asennoitumaan siihen, että ihminen joka on valmis tollasiin tekoihin ei edes ansaitse olla osallisena oman lapsen elämässä...tietenkin sen mahdollisuuden suon jos mies järkiinsä tulee mutta epäilen. Nainen ei koskaan (ainakaan yhtä helposti) tekisi omalle miehelleen samaa eli lähtisi toisen miehen matkaan ollessaan raskaana...no joo, onhan nainen se joka lapsen kantaa ja jolla se yhteys pikkuiseen koko ajan on minkä takia varmaan hakeutuu turvaan vielä enemmän kuin normaalisti eli oma mies on tosi tärkeä..mutta kyllä sitä yksinkin pärjää, me naiset ollaan kovasta puusta tehty :)

Haleja kaikille! :hug:
 
LMK
Meillä on mennyt tosi hyvin, tyttö on nyt 3kk :) Me ollaan porukalla reissattu, käytiin viikko lapissa sukulaisissa ja viikko helsingissä ostoksilla! Autolla mentiin ja molemmat, tyttö sekä koira nukkuivat ku auto liikkui! :LOL: Kummallakin reissulla pysähdyttiin pari kertaa, vaihdettiin vaippa ja tissiteltiin, helposti hoidettiin hommat autossa! samalla annoin koiralle vettä ja ennen ku jatkettiin matkaa pääsi koirakin pissille! kummallakin reisulla matkaa yhteen suuntaan tuli n.500km ja takaisin, monet sanoivat et oot ihan hullu ku yksin lähdet mut ei se hullummin mennyt! :LOL:

Yksin pärjää loistavasti! en vaihtaisi paikkaa kenenkään kanssa, näin on hyvä olla! :heart:
Ehkä mulla on vaan niin kiltti tyttö ja koira!

voimia ja halauksia :hug:
 
  • Tykkää
Reactions: Koivunrisu
Minä myös odotan vauvaa yksin, sai alkunsa yhden yön jutusta ja koko ajan olen siis yksin ollut. Asia ei ole mulle itelle ollut ongelma, mutta lähipiirissä puhuvat että miten mä nyt näin ja miten pärjään ja plaaplaa. Hyvin on mennyt kaikki. Perhevalmennuksen oon yksin käynyt läpi, äitini tulee tukihenkilöksi synnytykseen :)
Mulla on ehkä siinä mielessä parempi tilanne kuin jollakin kun oon ollut koko ajan yksin. Ei ole ollut rasittavia erokokemuksia ja muuttoja yms. tässä vastuksilla.
 
Moikka!:) Täällä yksi 22v. yksinodottaja lisää joukkoon! Ihan alusta asti olen yksin odottanut, elin avoliitossa mutta raskaudesta kuultuaan mieheltä meni pupu pöksyyn ja päätti sitten jatkaa "vapaata" elämäänsä ilman minua ja vauvaa. Onneksi on oma perhe ollut tukena alusta asti, äiti tulossa synnytykseenkin mukaan.:) Nyt siis menossa jo rv 36, eli ei enää pitkää aikaa. :heart:
 
Viimeksi muokattu:
Moikka!:) Täällä yksi 22v. yksinodottaja lisää joukkoon! Ihan alusta asti olen yksin odottanut, elin avoliitossa mutta raskaudesta kuultuaan mieheltä meni pupu pöksyyn ja päätti sitten jatkaa "vapaata" elämäänsä ilman minua ja vauvaa. Onneksi on oma perhe ollut tukena alusta asti, äiti tulossa synnytykseenkin mukaan.:) Nyt siis menossa jo rv 36, eli ei enää pitkää aikaa. :heart:
Itse olen sun kanssas suunnilleen saman ikäinen, täytän huhtikuussa 24 :) Ja melko samoilla viikoillakin mennään, mulla tulee huomenna tasan 37 viikkoa!
 
Heippa hei!

Mäkin tuun tänne mukaan. Eli täällä ollaan vielä alkumetreillä, viikkoja nyt 8+5. Testin tehtyä oltiin jo lapsen isän kanssa aika huonoissa väleissä, mutta kerroin hälle kuitenkin raskaudesta. Sieltähän ei tullu ollenkaan onnellista tekstiä (osasin kyllä tuon odottaa,mutta silti halusin kertoa) ja nyt sitten yksin oottelen tätä vauvaa.

Ikää mulla on 21 vuotta ja lokakuun alussa olisi laskettuaika. :)
 
Ja täällä kanssa yksi yksinodottaja... alusta asti ollut yksin, ei ole itselle mikään ongelma, kolmas lapsi jo. nyt rv 33. lapsen isä on kuvioissa, mutta ei suhdemielessä ja asuu eri kaupungissakin. soitellaan, ei nähdä.
 
Yksin oottelen kanssa ja vahinkona pääs käymään, mutta aborttiin en lähe. Kymmenen vuotta sitten läpikäynyt tuloksettomia hedelmöityshoitoja, niin hullu olisin jos en nyt vastaanottaisi kun annetaan.
Olen myös kertonut asiasta 'tulevalle isälle', joka ei halua mukana olla/maksaa elatuksen kyllä/unohtaa tyystin...ottaa selvää sitten. Vähän olen ajatellut, että helpommalla taidan päästä, kun heivaan äijän elämästä kokonaan pois. Kovin mulla ei tukiverkkoa ole, molemmat vanhemmatkin jo kuolleet, mutta tuskin tuosta miehestä kovin tukea saisi. Lapsi tietenkin isän tarvitsisi...ja minä kaipaan kumppania...
Yhteishuollettavana on 5-vuotias poika.
Lokakuun loppupuolella olis laskettuaika ja ensi viikolla eka neuvolakäynti.
Eiköhän tässä pärjätä päivä kerrallaan, vaikka surumieli yksin on ollakin. Ikääkin on jo yli kolmenkymmenen niin enköhän tiedä mihin ryhtymässä olen.
Muiden tuki on kyllä tärkeää...
 
Hei!

Mä päätin sitten rekisteröityä tänne. Yksinodottaja minäkin (rv 14) ja ikää 21 vuotta. Mies poistui kuvioista aikalailla samantien saatuaan tietää raskaudestani aiheuttaen draamaa ja pahaa mieltä. En halua katkeroitua ja ymmärrän häntä oikein hyvin. Ei halunnut tätä eikä pystynyt itse vaikuttamaan päätökseen, joten käyttäytyi niin kuin käyttäytyi.

Raskauden keskeytystä harkitsin vakavasti, mutta se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Sitten kun ultrassa ilmeni että kaksosia odotan, päätös pitämisestä selkiytyi samantien.

Alkuvuosi ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, kun tuli tämä ero ja toisaalta suuri onni pikkuisista. Näin nuorena elämäntilannekin todella epävarma, kun opiskelut edessä. Onneksi on työpaikka ja hirveän vankka tukiverkosto. Neuvolassa tuetaan ja ensi viikolla on pyytämäni tapaaminen neuvolapsykologin kanssa. Tuntuu hyvältä että on tällainen vaihtoehto käytettävissä. Suosittelen!

En mä miestä tähän tarvitse. Olisihan se kaunis ajatus ehyestä perheestä, jossa rakastavat isä ja äiti, mutta nyt mennään näillä resursseilla mitä on.

Tsemppiä kanssasisaret, kyllä me hyvin pärjätään! :)
 
Tsemppiä sisters! ;) Täällä yh-äiti joka nyt tosin uudessa suhteessa ja toista odotellen mutta esikon kanssa yksin. Nauttikaa elämästä ihanaiset, ei se onni sitä ukkoa siihen viereen sähläämään tarvitse! ;) <3
 
Hip, oliskos tässä ketjussa elämää?
Odotan myös yksin, tää on kolmas lapsi ja kaikilla lapsilla sama isä.
Ei mee aina kaikki niinkuin toivoisi ja suunnittelisi..
Mutta no, se onni on jokaiselle jossain, mun onni on nyt näissä lapsissa. Marraskuussa on LA. Ja oon 25v :)
 
Hei! Täällä uusi yksinodottaja. Olen 23vuotia. Kerron lyhyesti oman tarinani: asuimme avomieheni kanssa 6vuotta yhdessä ja yksi 2vuotias tyttö ennestään. Tulin uudelleen maaliskuussa raskaaksi ja mies päätti toukokuussa jättää minut. Eroa edelsi pieni kriisi mutta luulin että siitä selvitään..no mies kuitenkin päätti toisin ja muutti meidän yhteisestä kodista toukokuun lopussa pois. Meillä on yhteishuoltajuus tyttöön ja haluaa olla mukana tulevan vauvankin elämässä mutta vähäistä on tytönkin näkeminen ollut :/ yksin pitää jaksaa eteenpäin. Miehellä oli heti uusi nainen kun erottiin ja nyt viettää paljon aikaa hänen kanssaan mutta eivät kuulemma seurustele..silti mies viettää kaiken aikansa tämän kanssa. Rankkaa on ollut ja on edelleen mutta oma elämä alkaa pikku hiljaa menemään eteenpäin, ja pakko tässä on jaksaa eteenpäin. Nyt rv24+4. Jouduin aluksi turvautumaan opamoxiin kun elämä ahdisti niin paljon, en saanut itseäni sängystä ylös ja itkin vain kaikki päivät. Välillä tulee silti masentaviakin päiviä ja kun tuntuu että kukaan ei käy koskaan kylässä ja sitä on ihan yksin...kaikilla kavereilla on joko perhe tai muuten ei ole vain lapsia etteivät ymmärrä tilannettani..siksi kaipaan vertaistukea ja toivon saavani sitä täältä. Pelottaa myös miten jaksan tulevaisuudessa kun vauva syntyy yksin mutta enköhän minä selviä kerran muutkin ovat selvinneet.
 
Moi! Tääl kans 21 v yksinodottaja. Seurustelimme tosiaan viime keväästä asti, hän oli aborttia vastaan ja tuki minua kaikissa päätöksissäni, valvoi öitä kanssani, kävi läpi kaikki ultrat ja lääkärit tukenani kun epäiltiin kohdunulkoista aluksi. Kuitenkin neljännellä kuulla ollessani hän ilmoitti yks päivä että vauva pilaa hänen elämänsä ja että hänen on ajateltava nyt omaa parastaan ja jatkettava elämäänsä eteenpäin ilman meitä. Välillä saamme keskusteltua asioita järkevästi mutta sitte taas yhtäkkiä mies tuntuu vihaavan minua ylikaiken. Häntä ei kuulemma kiinnosta elämämme pätkääkään mutta silti hän kyselee mm. olenko löytänyt jo uuden miehen, kyttää kenen kanssa liikun, kiukuttelee jne. Tämän kaiken vuoksi olen nyt laittanut välimme katkolle hetkeksi jotta molemmat saisivat miettiä, en tiedä oliko sekään oikea ratkaisu.. Jokatapauksessa jatkan yksin eteenpäin ja odottelen jännityksellä tiistaina olevaa rakenneultraa :) Tsemppiä kaikille, kyllä me pärjätään ilman niitä miehiäkin! :)

~Mariel~ RV 21+5
 
Hei!
Yksinodottaja tuli minustakin. Ja olisi kiva tutustua jonkun kanssa samassa tilanteessa. Kaverit ei myöskään ymmärrä. Heillä ei ole lapsia eivätkä ole olleet raskaana. Moni kysyy mitä kuuluu muttei uitenkaan sen enempää. Isän kanssa en vielä tiedä, miten menetellä. Hän kai tavallaan silon tällön aikoo tulla moikkaamaan llasta mutta baareissa ravaus voitti perhe elämän. 2 ja puoli kuukautta siis vielä laskettuun aikaan ja mies sanoi siis n. 3vk sitten että hänen täytyy nyt ajatella itseään ja jättää minut yksin raskaana olevaksi. Itsekkään en vielä tiedä mitenhän tästä eteenpäin. Ja ykksinäisyyys huolestuttaa. Mies pokailee innoissaan uusia naisia ja nauttii vapaudesta ja minä makaan viimisilläni. Ei suinkaan katkeroita. Kiva jos joku samantapaisessa tilanteessa löytyisi jonka kanssa voisi selvitä yhdessä! Onko kukaan muuten helsingistä päin?
 
Heippa kaikille!

Täällä kans yksi uusi ilmoittautuu mukaan! Itellä raskaus ihan alussa vielä (rv 8), mutta yksin tässä ootellaan. Abortti ei ole minulle vaihtoehto, vaikka siitä lapsen isän kanssa neuvoteltiin ja pitkään olin kahden vaiheilla. Opiskulut on vielä kesken, enkä koskaan suunnitellut perheen perustamista näin nuorena ja varsinkaan yksin... Jätkä sanoi suoraan, ettei halua isäksi tässä vaiheessa elämää, eikä tule olemaan muutenkaan kuvioissa mukana. Aion kyllä hänet pitää ajan tasalla vauvan kehityksessä, jos vaikka mieli muuttuu jossain vaiheessa ja vauvan elämä alkaisi kiinnostaa. Olisihan se ihanaa jos isä haluaisi lastaan silloin tällöin nähdä ja olla elämässä mukana, mutta en häntä ala painostamaan ja joka tapauksesa oon varma että hyvin tässä tullaan pärjäämään, vaikka välillä pelottaa ja ahdistaakin.

Tsemppiä kaikille, hyvin me pärjätään ihan ilman miehiäkin! ;) Ja oon varma, että kun sen vauvan saa syliin, sitä ei mistään hinnasta antais pois ja se tulee olemaan ihan "oma" juttu, kun ei miehen kanssa sitä tartte "jakaa".

varpui.nen Mä oon Helsingistä. =) Että jos haluat tutustua (ja kaikki muutkin!), ois kiva! Mulla kans oon ensimmäinen kavereista, joka on raskaana, niin ei niitä pahemmin vielä vauvajutut kiinnosta.
 
Viimeksi muokattu:
Oon näköjään tähän ketjuun kirjoittanut talvella :)

Poika on nyt 6kk. Ei ole tavannut isäänsä. Isyyden mies on kyllä tunnustanut, mutta ei sen kummempaa. Kaksistaan vauvan kanssa elellään. Täytyy myöntää että todella raskasta on ollut, mutta voiton puolella ollaan! Raskasta siis lähinnä sen vuoksi kun vauvalla on ollut koliikki ja nyt on maitoallergia ja refluksi selvittelyssä. Ylpeä saa kerrankin itsestään olla, kun olen jaksanut. Tosin mitä muutakaan sitä voisi.. Mulla saa myös laittaa yv:tä jos siltä tuntuu! :)
 
Hei! Täällä myös yksinodottaja. Odotan neljättä lasta ja vajaa kaksi viikkoa enää jäljellä. Mieheni jätti meidät toukokuussa, hänellä on toinen nainen. Onhan tämä aika kamalaa aikaa ollut, mutta kaikesta selviää. Asun Espoossa ja kaipailen kovasti vertaistukea muista yh-äideistä.
 
Mäkin kirjaudun tänne on kiva lukea muiden samassa tilanteessa olevien juttuja:) Elikkä mun exä ei kestäny sitä myöskään että tulin raskaaksi, se päätti että hilluu baareissa muiden naisten kanssa mielummi kun olis mun tukena kotona. Ultrat ja neuvokäynnit ei kiinnostanu. Onneksi päätin lähteä pois sieltä. Pärjäämme lapsen kanssa varmasti paremmin kahestaan. Viikkoja ois jo 35+5 laskettu aika vain lähestyy ! <3
 
Täällä olis myös yksi yksinhuotaja jonon jatkoksi lisää...

Miehen kanssa ehdittiin olla yhdessä 2.vuotta, vuosi sitten ostettiin talo ja kesällä -10 syntyi esikoinen ja nyt tänä kesänä toinen lapsi ilmoitti tulostaan puolen vuoden yrittämisen jälkeen. Mies alkoi kesällä viettää omilla reissuillaan vkoloppunsa ennemmin kuin meidän kanssa kotona.Itse olen siis hoitovapaalla joten olen ollut esikoisen kanssa 24/7. Melkein tasan 2.vuotta seurustelun alkamisesta päätin että minun on parempi olla lapsen/lapsien kanssa tuklevaisuudessa yksin kun huonossa parisuhteessa jossa molemmat ei ole tasapuolisia. Omat tunteeni ex-avomiestä kohtaan ei ole muuttuneet koko suhteen aikana,häntä edelleen rakastan suunnattomasti.
Hän ei vaan ole näyttänyt mielenkiintoaan toista lasta kohtaan lähes lainkaan.Np-ultrassa oli mukana ja sen jälkeen ei ole sanallakaan kommentoinut asiaa:/

Täällä lapsille tulee ikäeroa 1v ja 7kk, tulee varmasti olemaan hyvin rankkaa kahden alle 2.vuotiaan kanssa kun on viellä koira itsellä myös..:( Tukiverkostoa on onneksi ystävistä ja sukulaisista.Mutta eihän se kuitenkaan aja samaa asiaa kun että se mies olisi rinnalla edelleen..:/

Raskaus on nyt hieman yli puolenvälin ja tuntuu että edessä on rankka talvi.

Neuvolasta olen saanut muutamia esitteitä paikoista jonne voi varata aikaa ja mennä juttelemaan tilanteesta, siellä on oltu kovin ymmärtäväisiä ja auttavia:) Vaikka onkin ollut kaksi eri neuvolatyön tekijää keille olen asiasta puhunut..:)

Jaksamista myös muille:)
 

Yhteistyössä