Ystävistä

Mullakin nykyisin vähän ongelmana tuo, ettei ole samassa elämäntilanteessa olevia kavereita. Pari hyvää lapsuuden/nuoruuden aikaista kaveria on kyllä, mutta heidän lapsensa ovat jo lähes aikuisia (minä kun aloitin "myöhään" lastenteon).

Vaikka esim. avoimessa päiväkodissa olen tavannutkin mukavia ihmisiä, olen tullut kuitenkin niin araksi, etten oikein uskaltaisi tehdä lähempää tuttavuutta.

Tuo arkuus johtuu siitä, että sinkkuaikana mulla oli pari todella hyvää ystävää. Tai no... "todella". Ensin oltiin kuin paita ja peppu, sitten kaveri löysi miehen ja se jäi siihen. Hylkäsi minut kuin nallin kalliolle. Soitteli kyllä vielä joskus mutta vain kertoakseen miten rakastunut on ym ym. Ei edes kysynyt kuulumisia.

Toinen "ystävä" löytyi sitten lavoilta (kävin tuolloin paljon tanssilavoilla). Oltiin taas kuin paita ja peppu ja meillä oli tosi kivaa. Jonkin ajan päästä kaverista alkoi ilmetä ikäviä piirteitä.. Voisin luonnehtia näin jälkeenpäin narsistiseksi tyypiksi. Ainakin osittain. Itse oli täydellinen, kovasti arvosteli muita. Pahinta oli se, että oli niin kamalan mustasukkainen musta. aina olisi pitänyt mennä joka paikkaan yhdes, mulla ei olisi saanu olla muita kavereita, lopulta alkoi jo määrätä mun pukeutumista ja mm. sitä mitä mun pitäs tehdä ruuaksi... Pikkuhiljaa irrottauduin kaverista ja kyllä kerroinkin hänelle mikä meidän suhteessamme mätti. "Erostamme" on jo monta monta vuotta mutta vielä vuosi sitten kaveri yritti kovasti soitella ja joulu- ja ystävänpäiväkortti tulee joka vuosi. Meillä olisi nyt sama elämäntilanne (kaksi pientä lasta) mutta silti ei iske..

Tuo jälkimmäinen ystävyyssuhde oli niin rankka ja ahdistava, että mä luulen että sen takia mä olen nykyisin niin varovainen...

 

Minulla ei nykyään ole enkä edes kaipaa ihan "paita ja peppu"- ystäviä. Paras ystävä on mieheni. Eipä olisi oikein aikaakaan mihinkään hirveän tiiviiseen ystävyyssuhteeseen- sellaiset kuuluvat nuoruuteeni ja sinkkuaikoihin.

Nykyään olen onnellinen ystävistä, joita olen saanut lapsien kautta esim. lähialueella asuvista äideistä ja vapaaehtoistoiminnasta, josta aiemmissa viesteissä kirjoitinkin =)

 

No onneksi pari todellista tärkeää ystävää on pysynyt rinnalla viimeiset 15 v. mutta on todella pitkiä aikoja, että tapaamme tai edes puhumme. Se on tämä kiireinen elämänrytmi. Siis muilla ei meillä. Aika paljon etäännyttää erilainen elämäntilanne. Nyt kun lasten kanssa kotona ja päivät pitkät olisi aikaa seurustella, vaan kaikki muut tuntuvat olevan töissä, illat halutaan kuitenkin pääsääntöisesti pyhittää omalle perheelle. Kerhokavereita sitten on jäänyt molempien lasten ikätovereista myös hengailemaan ja jotkut näistä suhteista ehkä syvenevät ystävyydeksi ajan kanssa. Surettaa, että jotkut ystävyyssuhteet vaan surkastuu tai itse joutuu ponnistelemaan kovasti sen ylläpidossa, ikäänkuin sitä ei arvostettaisi tai sitä pidettäisiin itsestäänselvyytenä. No itsellä töihinkähtö edessä, saapi nähdä unohdanko kaikki ihanat ystävät kun työelämä ym. vie mennessään.

 

olen asunut nykyisellä paikkakunnalla kohta 4v.ja ystäviä ei ole siunaantunut,olen pitänyt vanhoihin hyviin ystäviin yhteyttä ja yksi paras ystävä asuu naapuripaikkakunnalla joten se auttanut paljon asiaa.ehkä sitten tutustuu enemmän kun lapset menee 2v.päästä kouluun.ja nyt menen opiskelemaan jos sieltä löytyisi tuttavuuksia.yksi harrastus on kyllä tuonut hyviä tuttuja.vanha hyvä ystävyys parempi kuin pussillinen uusia.ihmisten elämä nykyään niin kiireistä etteivät jaksa enää panostaa...mulle parhaat ystävät on nuoruuden tai n.reilu 20 kymppisenä tavattu.eli suurin osa yli 15v.kwestäneitä nyt olen 37v.onhan osa kaukana ympäri suomen. B)