Ystävyydestä

  • Viestiketjun aloittaja ystävyydellä
  • Ensimmäinen viesti
ystävyydellä
Oonko ainoo jolla ongelmana se ettei ole yhtään ystävää tai edes kaveria? Muut asiat on kyllä upeasti, onneksi. Ystävät ovat kadonneet, jos niitä ikinä on ollutkaan sitten.. Kohtaloni on aina ollut se, että olen ollut se jonka päälle astutaan ja jota pompotellaan ja joka hoitaa yhteydenpidon, kylässä käynnit jne.
Eräänä päivänä päätin muuttua, en enää jaksanut! Esimerkiksi kun eräs ystäväni pyysi kylään, pyysinkin hänet luokseni..sitä onkin jatkunut yli puoli vuotta, että hän lupaa tulla, muttei ikinä tule..
Yhteydenpidon lopetin sellaisiin ystäviin jotka aina hylkäsivät minut paremman ystävänsä seurassa, sitäkään en jaksanut, kun ikinä ei tiennyt koska joutuukin kolmanneksi pyöräksi.

Eli ystäviä/kavereita minulla ei enää ole, ja uusia en ole saanut. Olen ajatellut, että parempi olla ilman ystäviä kuin huonojen kavereiden loukattavana..mutta onkohan se sittenkään niin...?
 
hömppä1
Niin,no en minäkään montaa ystävää/kaveria omista...ehkä yhden ystävän ja pari kaveria ja huonoja ystäviä en edes halua,koska silloin tulee paha olo pelkästään itselle..On todella ikävää jos sinulla ei ole yhtään luotettua ystävää..ihminen tarvitsisi edes yhden hyvän ystävän..aika paljon me painiskelemme tässä saman asian kansaa,joten ymmärrän sinua täysin.. =)
 
mulla vastaava tilanne. Ystäviä ei ole enää koska olen laittanut välit poikki sen takia että aina kun löydän hyvän ystävän niin sit selviää että tämä puhuu minusta pahaa selän takana. Joka kerta sama homma. Mistä lie johtuu?
 
ystävyydellä
Ikävä kuulla etten ole ainoa :/

On minulla onneksi hyviä ja ihania kirjoittelukavereita, mutta ei yhtään "livenä", ei siis ketään jonka kanssa jakaa harrastuksia ja viettää aikaa, ja sellaista kaipaa, ei kaukosuhde ystävän oikeata läsnäoloa korvaa täysin. Yksin on ikävä harrastaa jne.

En tiedä mistä minun huono onneni ystävien kanssa johtuu. Ehkä olen liian heikko persoona tms.. Monasti olen sen huomannut, että selän takana puhumiseen liittyy kateutta..tai huono itsetunto, oma minä tuntuu paremmalta kun saattaa toisen huonoon valoon..ei kovin kypsää käytöstä \|O
 
tere
kuulostaa tutulta, mulla oli hyviä kavereita/ystäviä ennen kun sain lapsen siihen katkes monen yhteyden pito mulle päin. paras ystävä mulla oli monta vuotta (hänellä itsellä myös lapsia) välit ketkes n.vuosi sitten siihen ettei hän viitsiny kuunnella mun asioita käydä kylässä lähteä mun kanssa mihinkään aina piti hänen ehdoilla mennä kuunnella hänen masennus juttuja yms. voi olla että osa syy oli mussa mutta...
 
Ä77T04
Tekstisi kuullosti tutulta, olen samassa tilanteessa. Liveystäviä ei ole lähes ollenkaan, vain pari-kolme sellaista joita näkee pari kertaa vuodessa. Tuntuu etten kelpaa kenellekkään ystäväksi. Kaipaisin sellaista ystävää jonka kanssa vaihdella kuulumisia kahvikupin äärellä enkä sellaista joka saattaa lähettää tekstiviestin parissa viikossa ja kertoa mitä kaikkea kivaa oli muitten kavereitten kanssa tehnyt. Minä olen aina se joka yrittää pitää muihin yhteyttä ja käskeä kylään jne... ja usein se on vielä turhaa, aina on sata ja yksi syytä ettei nähdä. Tämä masentaa minua todella. Onneksi on mies ja lapsi, siinä on tärkeimmät ystäväni!
 
niin minäkin
"Ystävyydellä " ja "Ä77...."
Kirjoituksenne olisi voinut olla minun kirjoitukseni !
Minulla on ihan sama tilanne.
En tiedä, mikä minussa on vikana. Olen aina vaan yksin, yksinäinen, en saa kavereita, vaikka olen mielestäni ihan avoin ja puhelias.

Aina minua ei huolita joukkoon millän muotoa. Esim. nyt olen jo jonkin aikaa käynyt asuinalueeni Avoimessa Päiväkodissa, jonne siis äidit/isät lapsineen voivat mennä päivisin. Joukkoon on jokin aika sitten tullut myös uusi äiti, joka muuten asuu aivan tässä vieressäni !!!
ja yllättäen sinne sitten tämän äidin johdolla on muodotunut sisäpiiri, jonka ulkopuolella minä selkeästi olen. Tämä uusi äiti ei siedä minua ollenkaan. Ei edes puhu minulle mitään, antaa lapsensa viedä minun lapselta lelut käsistä eikä puutu asiaan, katsoo vaan vieressä kun oma kakara kiusaa. :ashamed:

Live-kavereita minulla ei ole. Paras kaveri muutti kohtuullisen kauas, että sekin sitten meni. Tapaamme kyllä, harvoin tosin, ehkä pari-kolme x vuodessa....

Olen tehnyt tuon saman kuin "Ystävyydelläkin": lakannut kerjäämästä ystävyyttä. En roiku enää ihmisissä, jotka kyllä ilahtuvat (??) kun otan yhteyttä, mutta itse eivät koskaan samaa ennätä... ja mikä on lopputulos: minulla ei ole ollenkaan ystäviä, ei edes kavereita.
:\|

Olisi kiva kuulla, miksi - mikä minussa on vikana. Kun uusi nettikaveri lopetti yllättäen kirjoittelun, kysyin suoraan. En saanut vastausta.

 
ystäviäääää
Samankaltainen ongelma minullakin. Kertokaapa joku, mikä meissä on vikana? Löytyykö yhteinen nimittäjä: olemmeko liian kauniita, rehellisiä, ystävällisiä, kilttejä? Ollaanko meille kateellisia, vai olemmeko liian puheliaita, hiljaisia, ilkeitä, uteliaita vai värittömiä nynnyjä?
Minä ainakin olen ystävällinen, rehellinen, luotettava, älykäs, tavallinen, lämmin, pidättyväinen (huonot kokemukset naisystävistä). Mutta en voi sietää pinnallisuutta, tekopyhyyttä, ilkeämielistä juoruamista. Silti uusia ystäviä on vaikea saada.
 
En tiedä uskallanko edes kirjoittaa tätä, mutta minulla on aivan ihana bestis! Olen tuntenut hänet neljä vuotta ja alusta asti ystävyytemme on ollut aitoa. Muutimme samaan aikaan tähän silloin neljä vuotta sitten valmistuneeseen rivitaloon. Minusta tuli viime kesänä hänen kuopuksensa kummi. Näen ystävääni ja kummipoikaani liki päivittäin tee- tai kaakaokupposen äärellä. Olemme molemmat kokeneet paljon vaikeita asioita, ymmärrämme jo puolesta sanasta toisiamme. Kyllä oikeitakin ystäviä on, mutta ehkä eivät ole sattuneet kohdallenne. Muitakin ystäviä minulla on; ala-asteelta yksi ystäväni, lukioajoilta kaksi ystävää ja monta ihanaa pitkäaikaista kirjeystävää (10-15 v. olemme kirjoitelleet) ja heistä olen monen tavannut useastikin livenä. Kaikille voin puhua luottamuksellisesti asioistani.
Saan olla todella onnellinen ystävistäni.
 
täh
\
Alkuperäinen kirjoittaja 04.03.2005 klo 23:00 Lumina kirjoitti:
En tiedä uskallanko edes kirjoittaa tätä, mutta minulla on aivan ihana bestis! Olen tuntenut hänet neljä vuotta ja alusta asti ystävyytemme on ollut aitoa. Muutimme samaan aikaan tähän silloin neljä vuotta sitten valmistuneeseen rivitaloon. Minusta tuli viime kesänä hänen kuopuksensa kummi. Näen ystävääni ja kummipoikaani liki päivittäin tee- tai kaakaokupposen äärellä. Olemme molemmat kokeneet paljon vaikeita asioita, ymmärrämme jo puolesta sanasta toisiamme. Kyllä oikeitakin ystäviä on, mutta ehkä eivät ole sattuneet kohdallenne. Muitakin ystäviä minulla on; ala-asteelta yksi ystäväni, lukioajoilta kaksi ystävää ja monta ihanaa pitkäaikaista kirjeystävää (10-15 v. olemme kirjoitelleet) ja heistä olen monen tavannut useastikin livenä. Kaikille voin puhua luottamuksellisesti asioistani.
Saan olla todella onnellinen ystävistäni.
Lällynlällyn. Luminan juttuja taas.
 
En tunnusta olevani väritön.
Kauniskaan en ole. En todellakaan.
Ylipainoakaan ei ole.
Mutta olen kyllä kiltti.
Olen myös ujo, pidättyväinenkin (ikävät kokemukset jne), ehkä myös etäinen.
Olen ehkä liian vaatimattomasti pukeutunut.
Olen liian suorasanainen. Vahvatahtoinen? voimakastahtoinen? ja siksi karkoitan kaikki ympäriltäni?
En ole ilkeä. Puhun suoraan asioista, mutten loukkaa ketään.
Olen avoin, rehellinen, oikeudenmukainen.
Ystävällinen. Paitsi suuttuessani.

Mutta ehkä minusta se yksinäisyys huokuu läpi.
Ehkä liian vaatimaton ja pliisu habitukseni ei tee minusta jännittävää tai mielenkiintoista ihmistä, semmoista johon viitsisi tustustua.

En minä muutakaan keksi.
Minä olen pk-seudulta.
 
:attn: Mulle voi laittaa meiliä osoitteeseen lallunalle@suomi24.fi.

Kuka ja mitä, kuvaus löytyy tuosta muutama rivi ylempää, missä kommentoin Äiti-mamman kommenttia, harmaalla nimimerkillä "niin minäkin"
B)
Jään odottelemaaaaaannn :wave:
 
yrttitarhurikatti
Itse olen ainakin huomannut että elämä heittelee ihmiset erilleen. Mulla on muutama aivan ihana ystävä, mutta eriävistä elämäntilanteista johtuen emme näe kovinkaan usein. Siis tosi harvoin ja muutenkin yhteydenpito on aika satunnaista. Silti nämä ihmiset ovat minulle tärkeitä, ovathan he ystäviäni jo vuosien takaa. Niitä sydänystäviä joiden kanssa ajatusmaailma on suht samoissa sfääreissä kun löytää tosi harvoin. Tuskin meissä on mitään vikaa =) Kaikki ei vaan ole luonteeltaan sellaisia joille riittää se pinnallinen kaveruus puolen kaupungin kanssa :flower:
 
Minä myös
\
Alkuperäinen kirjoittaja 23.02.2005 klo 22:22 ystävyydellä kirjoitti:
Oonko ainoo jolla ongelmana se ettei ole yhtään ystävää tai edes kaveria? Muut asiat on kyllä upeasti, onneksi. Ystävät ovat kadonneet, jos niitä ikinä on ollutkaan sitten.. Kohtaloni on aina ollut se, että olen ollut se jonka päälle astutaan ja jota pompotellaan ja joka hoitaa yhteydenpidon, kylässä käynnit jne.
Eräänä päivänä päätin muuttua, en enää jaksanut! Esimerkiksi kun eräs ystäväni pyysi kylään, pyysinkin hänet luokseni..sitä onkin jatkunut yli puoli vuotta, että hän lupaa tulla, muttei ikinä tule..
Yhteydenpidon lopetin sellaisiin ystäviin jotka aina hylkäsivät minut paremman ystävänsä seurassa, sitäkään en jaksanut, kun ikinä ei tiennyt koska joutuukin kolmanneksi pyöräksi.

Eli ystäviä/kavereita minulla ei enää ole, ja uusia en ole saanut. Olen ajatellut, että parempi olla ilman ystäviä kuin huonojen kavereiden loukattavana..mutta onkohan se sittenkään niin...?
Painiskelen juuri nyt aivan samanlaisten kysymysten kanssa. Minulla on ollut tässä aivan lähellä eräs äiti, joka on tullut minulle tosi tärkeäksi ja henkilöksi jolle olen kertonut ihan kaiken ja olen luottanut häneen täysin. Luotan kyllä vieläkin. Mutta nyt olenkin alkanut miettiä, onko minulla lähellekään samaa merkitystä hänelle kuin hän on minulle. Olenko sittenkin vain yksi naapuri toisten joukossa?
Aina kun ollaan leikkipuistossa hänen kanssaan kaksin on asia ihan ok, mutta heti kun sinne tulee ihan kuka vaan muu äiti, niin tämä häipyy ja siinähän seisoskelen itsekseni pala kurkussa.
En käsitä.
Meillä on kuitenkin vuosien ajalta yhteistä historiaa. Ilmeisesti nämä jutut ei sitten ole toisille niin tärkeitä kuin toisille, tulkitsenko väärin ne jotkut ystävällisyyden osoitukset..
Olen myös mielestäni ystävällinen, empaattinen, auttavainen, 'kiltti'. Olen myös tässä miettinyt jättää tehtäväni kynnysmattona. Miksi koen joka päivä kummallista mielipahaa tämän 'ystäväni' takia.
Kylään minua ei koskaan kutsuta nykyään, mutta itse juoksee heti meille patojen ääreen, kun hänet kutsutaan.
Tuntuu niin hirveän pahalle ajatus siitä, että lähtölaskenta on alkanut. En haluaisi luovuttaa alkanutta ihmissuhdetta, mutta haluan ankarasti pois tämän pahan mielen. Projekti jatkuu, mielen kylmettäminen jatkuu, pikku hiljaa jätän kertomatta asioitani ja kohta me joristaan vain jonninjoutavia höpinöitä lapsista.
Surettaa jo etukäteen
:'(
 
cassini
:hug: Teille kaikille!!!!

Kylläpä minäkin voin laskea ystäväni yhdelle kädelle. Niitä on harvassa. Hyvänpäivän tuttuja sitten riittää, harrastuksiin liittyviä. Aika menee ja ihmiset muuttuvat, jotkut huonoon suuntaan. Mulla on jääny esim. yksi ystävä hiekkalaatikolta tähän päivään saakka, siitä olen onnellinen. Harvoin nähdään, mutta juttu jatkuu siitä, mihin jäätiin viimes. Toiseen lapsuudenystävään katkaisin välit, julma ihminen kun olin :ashamed: kun sain jatkuvasti katteettomia lupauksia, ohareita yms. Mutta olenpa minäkin huonosti ystäviäni kohtaan joskus käyttäytynyt ja läksyni oppinut :ashamed: Ehkäpä sitä nykyään on vanhempi ja viisaampi. Toivottavasti löydätte jostain sielunsisaren. :flower:
 
Olen ikäväkseni huomannut että nyt kun minulla ns. menee hyvin jotkut ystävät on kaikonneet. On muutama ihminen jotka oli hyviä ystäviä tasan niin kauan kun olivat tavallaan paremassa elämäntilanteessa kun minä. En varmaankaan ole tarpeeksi kiinnostava nyt kahden lapsen äitinä, ja parisuhteessa onnellisena. Kurjaa ollut huomata tämä. :(
 
minäkin
Minulle kävi vähän samalla tavalla, tyhmyyttäni ja hyväsydämisyyttäni. Naapuri ryhtyi hieromaan tuttavuutta, eli käytännössä änkäytyi kylään kutsumatta ensimmäisellä kerralla kun vauva oli syntynyt. Vierailtiin toisissamme hänen ehdoillaan, sanomiset olivat joskus aika loukkaavia, mutten välittänyt, koska hänen puheensa olivat muutenkin ajoittain vähän kummallisia. Hän pyysi usein kyytiä, kun hänellä ei ollut autoa käytössään ja kuljetin hänen lapsiaan mm. kerhoon. Yksinäisyyttäni puhuin hänelle asioitani ja vaikka vähän kummallisena pidinkin hänen puheitaan, ajattelin että lapsilla on hyvä olla naapurissa kavereita.
Yhtäkkiä hän alkoi valittaa, ettei koko kaupungissa ollut riittävän hyvää seuraa hänelle (minulla on parempi koulutus kuin hänellä) ja lopetti yhteydenpidon kokonaan.
Vaikka tiedän, että hänellä oli ongelmia itsensä kanssa, jotenkin se silti sattuu. Ja harmittaa se oma hyväuskoisuus.
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 13.03.2005 klo 09:21 Ystävälle tilaa kirjoitti:
Hei Lallunalle!Minkäikäisiä lapsia sinulla on entäpä itse??Täällä olisi äiti jolle kelpaisi meiliystävä(ollaan eri suunnilta)!!!
MOI
lykkää meiliä osoitteeseen, jos kiinnostaa kirjotella :wave: :heart:
 

Yhteistyössä