Minun tarinani 03.12.2016 Päivitetty 28.11.2022

Isän tarina: Olen elänyt pikkulapsiaikaa jo kohta 20 vuotta

Juri Nummelin, 44, on elänyt pikkulapsiaikaa pitempään kuin moni isä. Sinä aikana hän on nähnyt, miten asenteet isejä kohtaan ovat muuttuneet. Jotkut asiat myös pysyvät: lapsia koskevat puhelut soitetaan yleensä aina äidille.

Teksti
Juri Nummelin
Kuvat
Suvi Elo

Silloin tunsin itseni vanhaksi.

”Lapseni ovat kaikki syntyneet eri vuosikymmenillä.”

En enää muista, kenelle sanoin lauseen ensimmäistä kertaa, mutta olen sittemmin nauranut sille useita kertoja. On ajatus vähän ahdistanutkin. Olenko minä noin vanha?

Ensimmäinen lapsistani syntyi noin puoli vuotta ennen millennium-juhlintaa, vappuaattoa edeltävänä päivänä 1999. Avovaimo oli menettänyt synnytyksessä paljon verta. Kun hänet vietiin leikkaukseen, minut jätettiin tiukasti kapaloidun vauvan kanssa kahdestaan synnytyssaliin.

Lauloin Tuu-tuu-tupakkirullaa puoli tuntia putkeen, sitten aloin kertoa vauvalle, keitä sen sukuun kuuluu. Sitten alkoivat jutut loppua, ja onneksi kohta tuli kätilö sisään: ”Mites teidät on tänne kahdestaan jätetty?”

Kun kätilö vei vauvan äidilleen toiseen huoneeseen, käperryin synnytyspöydälle ja nukahdin.

Kun kuopus syntyi 2015 tammikuussa, synnytys kesti 25 tunnin sijaan alle puoli tuntia. Vähältä piti, etten myöhästynyt kokonaan, koska olin jäänyt aamukuudelta kotiin järjestämään keskimmäiselle lapselle hoitajaa. Lisäksi taksikuski vei minut sairaalassa väärälle ovelle. Pinkomalla ehdin vielä nähdä, kun tyttö tuli maailmaan.

Lue myös: Näin isät kokevat synnytyksen

Uusi lapsi jännitti

Kyllä kolmaskin lapsen syntymä itketti. Aikaisemmat synnytykset olivat kuitenkin kestäneet niin pitkään, että lapsen syntyessä olin itkenyt jo silkasta helpotuksesta: viimeinkin tämä on ohi!

Kolmannella kerralla, kun saa valmiin lapsen syliinsä, sitä on jo sen verran tottunut ajatukseen, että mielessä on enemmän rauhaa ja tyyneyttä.

Olin vastustellut aika pitkään vielä yhden lapsen tekemistä. Vuonna 2004 syntyneen keskimmäisen kanssa oli välillä ollut rankkaa, eikä uusi lapsi houkuttanut.

Nyt jälkeenpäin kaduttaa: kuopus on tuonut elämään uutta raikkautta ja lämpöä. On ihanaa, kun kotona on pieni lapsi. On ihanaa, kun tuntemattomat hymyilevät puunlehti kädessään kävelevälle taaperolle ja tämä hymyilee takaisin.

Toisaalta, jos olisi tehnyt lapsen aiemmin, se olisi ollut erilainen. Ehkä se olisi ollut kiukkuinen ja huutanut yöt läpeensä. Tai hiljainen ja sulkeutunut. Sitäkin olisi silti rakastanut ehdoitta ja katsonut lämmöllä ja hellyydellä.

Esikoisen polttareissa hiukan liikaa juonut ystäväni kysyi aikoinaan, miksi olen halunnut tehdä lapsen. Sanoin: ”Koska sillä tavalla rakkaus lisääntyy maailmassa.”

Se on tullut todistettua nyt kolmeen kertaan.

Kolmella vuosikymmenellä monet kasvatusvaiheet ovat tulleet tutuiksi. Monet asiat ovat myös muuttuneet. Esikoinen nukkui vaunuissa parvekkeella vahtivan silmän alla. Keskimmäinen pääsi vaunuissa kerrostalon pihaan – asuimme tosin ensimmäisessä kerroksessa ja kävimme vartin välein katsomassa, ettei lapsi ole esimerkiksi oravan raatelema. Kuopuksen kanssa olemme tulleet niin mukavuudenhaluisiksi, että hän nukkuu päiväunensa sisällä. Arvo Ylpön ohjeista nukuttaa lapsia aina ulkona on kuljettu pitkä matka.

Onneksi Ylpön toista ohjetta, neljän tunnin syöttöväliä, ei ole aikoihin tuputettu neuvoloissa. Neuvolasta tulee muutenkin nykyään aika vähän neuvoja. Joskus neuvolakäynnit tuntuvatkin turhilta, kun ajattelee tietävänsä kaiken muutenkin. ”Jos pyllyyn tulee ihottumaa, kannattaa pitää ilmakylpyä ja laittaa vähän kosteusvoidetta.”

Vanhemmat voivat myös olla instituutiota edellä. Muistan nuoren mieslääkärin, joka neuvolakäynnillä ilmeisesti ensimmäistä kertaa törmäsi kestovaippaan, koska kysyi poikaamme tutkiessaan: ”Ööö… minkälainen vaippa tämä oikein on?”

Vaikka monia asia muuttuu, asenteet eivät aina kovin helposti. Kun vaimo odotti kuopusta ja kävimme ultrassa, hoitaja puhutteli minua isännäksi. Tuntui kuin olisin astunut aikakoneeseen ja tullut ulos agraari-Suomessa.

Lue lisäksi: Isä jäi taaperon kanssa kahdestaan

Isällä jo isompi rooli

Neuvolat ovat onneksi myös muuttuneet. Olin esikoisen kanssa hoitovapaalla puoli vuotta ja kerran vein hänet yksin neuvolaan, ehkä kahdeksankuukautistarkastukseen. Neuvolan täti yski hyvän tovin, kun vauvan äiti ei ollutkaan mukana. Lopulta hän vastahakoisesti myönsi, että ehkä tiesin lapsen asioista yhtä hyvin kuin äitikin.

Nykyään isät ovat jo normaali näky neuvoloiden auloissa – tosin, pakko myöntää, usein äidin kanssa. Itsekään en ole kuopuksen kanssa käynyt kertaakaan yksin neuvolassa.

Vaikka kasvatusvastuu jakautuukin nykyään tasaisemmin, toisin on vielä metatyön laita. Naisten vastuulle jää yhä usein se näkymätön ajattelu- ja järjestelytyö, jolla pyöritetään perheen arkea. Edelleen niin neuvolasta ja lääkäristä kuin koulustakin soitetaan ensi oletuksena äidille.

Jotta metatyö jakaantuisi tasaisemmin, pitäisi määrätä, että joka toinen kerta soitetaan isälle. Toisaalta itse olen sen verran hajamielinen, että saattaisin unohtaa, mitä puhelussa sanottiin.

Kerran kumpikin meistä oli yhtä hajamielinen. Keskimmäinen lapsi unohtui tarhaan. Vaimo tuli kotiin viittä vaille viisi ja säikähti, kun en ollut hakenut lasta. ”Luulin, että on sinun vuorosi”, sanoin mielestäni totuudenmukaisesti.

Ei auttanut kuin ottaa taksi ja rientää tarhaan. Lasta myöhästely ei haitannut. Ylitöihin jääneelle tarhantädille vietiin kiitokseksi suklaarasia.

Patja oli pelastus

Kaksi ensimmäistä lastani ovat olleet huonoja nukkumaan. Esikoisen nukahtamista piti odotella joskus yli puolikin tuntia. Saatoin itsekin nukahtaa pimeässä huoneessa nojatuoliin. Joskus laskin viettäneeni kuukauden elämästäni lapsia nukuttaen. Sittemmin olen lakannut laskemasta.

Kaikille kolmelle lapselle on myös laulettu Sinistä unta. Liikutun yhä kohdassa, jossa lauletaan ”ja sinne on sininen, uninen tie”.

Keskimmäisen nukahtamisongelmat ratkaisi ainoastaan melatoniini. Univaikeudet olivat todella pahat ja pahimmillaan äityivät fyysiseksi tappeluksi. Voisin kirjoittaa rakkauskirjeen lääkärille, joka reseptin tuolloin määräsi. Myöhemmin pojalla diagnosoitiin ADHD, johon liittyy usein nukahtamisvaikeuksia.

Sittemmin olen nukkunut paljon patjalla lattialla. Kun keskimmäinen oli pieni, hän saattoi valvoa keskellä yötä tunnin, joskus parikin, ja huutaa kovaa ennen kuin nukahti uudestaan. Otin tavaksi mennä olohuoneeseen patjalle nukkumaan.

Järjestely toimi hyvin toisinpäin, kun sama keskimmäinen vieroitettiin yösyömisestä. Minä valvoin makuuhuoneessa vauvan kanssa, ja vaimo nukkui patjalla olohuoneessa.

Nukun edelleen samalla patjalla, nyt työhuoneen lattialla kirjakasojen ja hyllyjen keskellä. Kuopusta odottaessaan vaimo alkoi kuorsata sen verran pahasti, etten saanut nukuttua. Kun tyttö syntyi, hän puolestaan piti nukkuessaan outoa, krohisevaa ääntä, joka piti minut hereillä. Siirryin pysyvästi nukkumaan patjalle.

Olen nukkunut patjalla nyt kohta kaksi vuotta, vaikka vauvan krohinat ovat jääneet taakse. (Vaimon kuorsausta joskus kuuntelen vessassa käydessäni). Välillä nukkumaan mennessäni tunnen oloni yksinäiseksi, välillä taas olen ollut onnellinen, että saan nukkua rauhassa läpi yön. Pysyvästi kalustoon jääneen näköinen patja on tietysti ruma sisustusesine, mutta se on osaltaan taannut myös avio-onnen, kun työhuoneen oven voi sulkea.

Yli 40-vuotiaana kaipaa unta aivan eri tavalla kuin ennen. Muistelen ihmetellen ja kaiholla niitä aikoja, kun keskimmäisen huuto herätti minut viideltä aamulla ja nousin keittämään aamuteet ja töihin. Vaimo tainnutti lapsen tissillä ja joinain aamuina tällä tekniikalla hän saattoi nukkua yhdessä vauvan kanssa jopa puoli kymmeneen.

Tiesitkö tämän: Tältä isästä tuntuu äidin vauvakupla

Klassikot eivät aina toimi

Lapsille on tietysti luettu myös iltasatuja, Teemu-kirjoista Eduard Uspenskin Krokotiili Genaan ja Tove Janssonin muumeihin.

Pian jo täysi-ikäiselle esikoiselle ei enää tarvitse lukea, mutta keskimmäiselle luetaan jo toista kertaa Tolkienin Tarua Sormusten herrasta. Poika on jo 12, mutta on kuulemma mukavampi nukahtaa, kun joku lukee ääneen tuttua tarinaa.

Kuopuksen kirjat ovat toistaiseksi vielä vähän lyhyempiä, tyyliä Taaperon lelut. Kirpputorien ilmaislaareista löytää välillä erikoisia opuksia, joista voi tulla pitkäaikaisia suosikkeja. Vanhemmille lapsille olen haalinut kirppareilta hyllyt täyteen upeasti kuvitettuja menneiden vuosikymmenten teoksia, kuten neuvostoliittolaisen Kornei Tšukovskin Tohtori Kivuttoman.

Aika moni klassikoista on kuitenkin jäänyt lukematta. Osa niistä piti vasta raivata varastoon, jotta keskimmäinen saa tilaa Aku Ankoille. Ehkä kuopus yllättää ja pääsen lukemaan Ihmemaa Ozia ja Narniaa ääneen.

Ruutuaikaa ei vahdita

Elokuva on yksi suuria rakkauksiani. Kirjojen lisäksi olen koettanutkin huolehtia lasten elokuvakasvatuksesta. Mieluummin katson kotona elokuvaa kuin kykin marraskuisena aamuna hiekkalaatikolla. En ole myöskään juuri koskaan valittanut, että lapset katsovat liikaa telkkaria.

Kerran tosin muistan, kun esikoinen makasi sohvalla väärinpäin, pää kohti lattiaa. Hän oli tuijottanut kolme tuntia Väiski Vemmelsäärtä ja muita vanhoja animaatioita. Silloin taisin sanoa, että nyt ylös, ulos ja lenkille.

Saman esikoisen kanssa on sittemmin katsottu niin 2001: avaruusseikkailu kuin Clueless. Viime kesänä katsoimme Twin Peaksin läpi. Keskimmäinen lapsi taas on löytänyt oman audiovisuaalisen viihteensä netin peli- ja tietovideoista. Onneksi hän innostuu uudesta Star Wars -elokuvastakin.

On lapsella myös lastenohjelmasuosikki: Maa aikojen alussa, yli kymmenosainen sarja söpöistä dinosauruksista. Jos pitäisi arvioida, minkä elokuvan on nähnyt useimmiten, valitsisin luultavasti tämän sarjan kolmannen osan nimeltä Ihmeiden aika.

Kuopus on Myyrää lukuun ottamatta vielä kirjoittamaton luku. Mahtavatko häntä kiinnostaa tulevaisuudessa isoveljelle aikoinaan hamstratut VHS-kasetit, joissa seikkailevat He-Man ja Conan Barbaari? Vai ovatko sitten uudemmat Pokémonit ja Digimonit suosikkeja?

Lue vielä tämä: Vanhempi, näin saat vapaa-aikaa

Entä jos vielä…?

Olen 60, kun kuopus täyttää 18. Pieni taapero on parasta seuraa tällä hetkellä. Ehkä vielä viidentoista vuodenkin kuluttua.

Joskus huomaan miettiväni, että lapsiahan olisi mukava tehdä vielä lisää. Saisi pidempään seurata pienen lapsen kehitystä, sitä kun kirjoittamaton luku alkaa kirjoittaa itseään. Ja onhan meitä, viisikymppisiä isiä.

Sitten tajuan, että saatan tulla isoisäksi, kun kuopus vielä asuu kotona. Haittaisiko se sitten? Elämäähän se vain on ja sitä tässä on lasten myötä opeteltu, kohta kaksikymmentä vuotta.

Kommentit (1)

Miten voi olla kolmen lapsen isä, mutta silti kutsua edelleen päiväkodin työntekijöitä ”tarhan tädeiksi”? Ja korvata oma sekoilu suklaarasialla.
Ei ihme, että henkilökunta ei koe ammatillista arvostusta ja se näkyy palkassakin.

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X