Onneton sattuma johti siihen, että Marija menetti lastensa isän – Tragedia ajoi pienen perheen tiukasti yhteen
Marija Rusi menetti miehensä vajaa viisi vuotta sitten. Arki kahden pienen lapsen kanssa oli pitkään selviytymistä. Kaikkea varjosti pelko siitä, että jotain pahaa sattuu jälleen aivan yllättäen.
Elämä on arvaamatonta – kaikki voi muuttua vain yhdessä sekunnissa. Tämän Marija Rusi oppi, kun hänen miehensä menehtyi liikenneonnettomuudessa.
Marija oli viettämättä juhannusta kotonaan yhdessä miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Marijan mies oli lähdössä kalaan perheen vanhemman lapsen, 3-vuotiaan pojan, kanssa. Onkimadot olivat kuitenkin päässeet loppumaan.
– Mieheni otti moottoripyörän ja lähti sillä kauppaan. Sillalla autoilija ajoi eteen ja minä menetin mieheni, lasteni isän, parhaan ystäväni.
Marija alkoi pian itse ihmetellä, missä mies viipyy ja miksei hän vastaa puhelimeen. Kun lähettyviltä alkoi kantautua hälytysajoneuvojen ääniä, Marija tiesi heti, että jotain ikävää oli sattunut.
– Laitoin lapset autoon ja lähdin ajamaan ääniä kohti. Onnettomuuspaikalla poliisi tuli luoksemme ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Itse menin shokkiin, enkä muista tilanteesta mitään. Poikani on myöhemmin kertonut, että poliisi oli puristanut minua käsistä.
Myöhemmin illalla sukulaisia ja ystäviä saapui perheen kotiin ottamaan osaa suruun. Marija itse pakeni naapurinsa juhannusjuhliin. Surua oli liian musertavaa kohdata.
Menettämisen pelko
Marija ja hänen miehensä tutustuivat jo lukiossa, mutta romanssi ei vielä tuolloin leimahtanut, sillä Marijan mies oli häntä kolme vuotta nuorempi. Vuonna 2012 kaksikko kuitenkin tapasi toisensa sattumalta laivalla ja silloin se oli menoa. Jo pari vuotta myöhemmin pariskunta meni naimisiin ja heille syntyi kaksi lasta vain vuoden ikäerolla.
– Minä ajattelin vanhenevani, pääseväni eläkkeelle ja kuolevani sen saman ihmisen kanssa, mutta se ei mennytkään niin, Marija sanoo hiljaa.
Marija myöntää pystyneensä käsittelemään surua vasta viimeisen puolen vuoden aikana. Aiemmin siihen ei ollut mahdollisuutta.
– Lapsilleni tuli tapahtuneensa voimakas menettämisen pelko. He tarrautuivat minuun, enkä saanut mennä edes vessaan yksin.
Tilannetta ei helpottanut sekään, että juuri ennen onnettomuutta Marija ja hänen miehensä olivat aloittaneet kotonaan suuren remontin.
– Olimme repineet koko yläkertamme auki ja se oli remontoitava loppuun ennen talvea. Onneksi ystävät ja kotipalvelu auttoivat.
Marija kävi yhdessä poikansa kanssa terapiassa ja sen koki erittäin hyödylliseksi lapsensa kannalta. Samalla Marija yritti olla mahdollisimman paljon läsnä lastensa elämässä – tarjota syliä ja huomiota.
Nykyään kouluikäiset lapset antavat Marijan mennä jo yksin kauppaan. Ennen se ei tullut kysymykseenkään, sillä sekä lapset että Marija itse pelkäsivät menettävänsä toisensa tuon tavallisen pienen erossaolon aikana, aivan kuten isän kanssa oli käynyt.
Kuka minä olen?
Jäätyään yksin kahden äidistään täysin riippuvaisen pienen lapsen kanssa, Marija joutui keskeyttämään opintonsa ja pistämään harrastuksensa tauolle. Samalla hän kadotti itsensä.
– Nyt opettelen tuntemaan itseni uudestaan. Yritän tehdä itselleni mieluisia asioita, harrastaa ja käydä ulkona ystävieni kanssa ilman lapsia.
Myös kesken jääneet opinnot ovat päässeet uuteen vauhtiin.
– Mieheni kuoleman olen sisäistänyt jo kauan sitten, mutta nyt käsittelen sitä, mitä kaikkea hänen menehtymisestään seurasi.
Lasten elämä on puolestaan jatkunut juuri sillä tavalla kuin Marija ja hänen miehensä olivat sopineet. He ovat saaneet harrastaa ja tehdä juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa.
– Myös oma isäni kuoli aikanaan yllättäen, joten olimme kyllä keskustelleet mieheni kanssa, miten talous hoidettaisiin, miten hautaus suoritettaisiin ja miten elämä ylipäätään jatkuisi, jos toinen meistä kuolisi. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että niin tulisi oikeasti tapahtumaan.
Onnellisuuden hippuja
Marija ja lapset ovat hyvin tiivis kolmikko. Siitä Marija on onnellinen.
– Toivon, ettei yhteytemme katoaisi koskaan – että meillä kaikilla olisi omat juttumme, mutta olisimme silti todella läheisiä, kuten nyt. Toivon myös, että olisimme kaikki onnellisia.
Kaikki juhlapyhät, erityisesti isänpäivä, ovat perheelle edelleen vaikeita. Silloin lasten suru ilmenee usein vihana: heillä ei ole sitä, jolle kortin voisi piirtää. Surua lievittävät kuvat ja muistot.
– Minulla on tietokoneellani paljon kuvia ja videoita miehestäni, joita lapset haluavat aina katsella. Tyttäreni muistaa, kuinka isä aina kutitti häntä ja poikani muistaa isän karhean parran.
Marijalle itselleen lohtua tuo tukiperhe, jonka luona lapset ovat yhden viikonlopun kuukaudessa, sekä Facebookin vertaistukiryhmä, jonka kautta Marija on ymmärtänyt, ettei ole ainut leskeksi jäänyt ihminen.
Kohtaloissa toistuu usein sama kaava ja ajatus: elämä on katoavaa.
– Niin vaikeaa kuin se onkin, pitäisi olla onnellinen hetkistä. Juuri nyt tästä hetkestä, Marija painottaa.
Jaa oma kokemuksesi