Vanhemman terveys 03.04.2020 Päivitetty 10.09.2021

Kolumni: Asioita, joita kaivata poikkeuksellisina aikoina

Jotta lapset voivat palata koulusta, on heidän täytynyt ensin olla siellä, kirjoittaa Aino-Mari Tuuri kolumnissaan.

Teksti
Tiina Torikka

Koululainen rientää koulusta kotiin. Hänen otsansa kimaltelee, koska ”siellon niin kuuma”. Hän istahtaa vastapäätäni pöydän ääreen, lusikoi välipalaa.

Huomaan sen taas: lapsi hohtaa uutta valoa. Miten hän onkin kuin hieman kasvanut, ainakin muutamassa tunnissa taas muuttunut. Hänestä aistii, että hän on ollut maailman vaikutuspiirissä jossakin, jonne minä en voi mitenkään yltää. Yritän edes hipaista, jotta saan hänet takaisin maailmaani, jossa hän ei enää alati ole.

Kävelemme tuulisesta illasta valoisaan ja lämpimään tuulikaappiin. Väsyttää niin, mutta tuttu tuoksu rentouttaa jo. Asetumme hetkeksi katsomaan suurista ikkunoista altaalle – siellä ihmiset uivat, nuoret ja vanhat määrätietoisina samassa sopassa. Me pääsemme tuonne!

Saunassa olemme kaikki lähekkäin ja hiljaa.

Kuopus tulee kanssani naisten puolelle, ja se on aina yhtä ihmeellistä. Pesuhuoneen kaakelit, alastomat naiset ja monta kiuasta. Kylmyystärinä, painavat uikkarit ja suihkun liukas nappi. Saunassa olemme kaikki lähekkäin ja hiljaa. Kuopus laskeutuu alemmalle lauteelle.

Silti tämä ei ole yksityinen hetki, tämä on kaikkien juuri nyt tässä uimahallin saunassa meditoivien yhteinen hetki, ja siksi se on jaettu.

Iltakävelyllä muistamme, että leipä on lopussa. Poikkeamme kauppaan hyvin salaiselle retkelle. Tutkimme hyllyjä, puhumme siitä ja tästä, luemme tuoteselosteita. Katselemme muita. Törmäämme ihmisiin, joissa emme näe uhkia vaan pelkkiä halattavia tuttuja.

Punnitsemme hedelmiä ilman hanskoja. Otamme juustomaistiaisia. Nauramme vauvalle, joka imeskelee ostoskärryn ketjua. Jonotamme kassalle ja maksamme kämmenessä lämmenneillä kolikoilla. Jäämme kaupan lämpöön nauttimaan retkieväitä, sillä tämä on meidän lähikauppamme ja me saamme notkua täällä.

Ruoka tuoksuu ulos saakka. Ystävät ovat valmistautuneet kauan. Yritän muistaa kaikkien lasten nimet ja tervehtiä kosketuksella heistä jokaista. Nykyään se on jo vaikeaa, tyyppejä on niin paljon. Noita veljeksiä en erota ikinä enkä uskalla arvata kumpi on kumpi.

Jokainen kuivaa kätensä mihin sattuu. Maistellaan toistemme laseista.

Istumme sohvilla ja tuoleilla, lattialla ja selkänojilla. Olemme hyvin lähekkäin, henkisesti ja tämän olohuoneen seinien sisällä. Miten työt, saitko rahoituksen, kuinka vanhempasi voivat.

Jokainen piipahtaa illan mittaan vessassa ja kuivaa kätensä mihin sattuu. Maistellaan toistemme laseista.

Nämä ovat tuttuja ihmisiä ja nämä ovat omia. Heissä ei ole tärkeintä kaikki se hauska mitä he sanovat vaan miten he sanovat. Niin on ollut jo pari vuosikymmentä. Muistatko sen kerran, kun?

Tätäkin kaikkea kaipaan. Vaikka juuri nyt on haikeaa ja vaikeaa, on pohjalla kuitenkin ilo niistä arkisista maailmoista, jotka elämään yleensä kuuluvat. Poikkeusolot valottavat kaiken uusiksi. Mikä onni, jos voi odottaa aikoja poikkeusolojen jälkeen.

Toimittaja-kirjailija Aino-Mari Tuuri tarkkailee perhe-elämää ja sen muutosta kiinnostuksella – niin yhteiskunnassa kuin omalla kohdallaan. Lapsista kaksi on alakoulussa ja yksi päiväkodissa.

Ajankohtaista koronaviruksestaLue Tekniikan maailman ilmaista Koronavirus-teemalehteä

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X