Vauvan terveys 25.02.2017 Päivitetty 14.08.2023

Koskettava tositarina: Hertta-vauvan ristiäisistä tulikin hautajaiset – kätkytkuolema todennäköinen

Jennin kolmas lapsi Hertta kuoli nukkuessaan kolmen kuukauden ja kolmen päivän ikäisenä. Terveen ja topakan tytön kuolema oli shokki koko perheelle. Todennäköinen syy oli kätkytkuolema.

Teksti
Minna Nevalainen
Kuvat
Anton Reenpää/Otavamedia

Saako koskaan rauhaa, jos vauvan kohtaa mahdollinen kätkytkuolema?

Seuraavana päivänä piti olla Hertan kehitysseuranta. Siinä olisi katsottu, miten noin kilon painoisena keskosena syntynyt tyttövauva, Jennin kolmas lapsi, oli kehittynyt.

Hertta oli päässyt sairaalasta kotiin neljää viikkoa aiemmin, 16. heinäkuuta 2015. Elämänsä ensimmäiset kaksi kuukautta hän oli asunut sairaalassa. Ensin kaksitoista päivää Lastenklinikan teho-osastolla ja sen jälkeen Päijät-Hämeen keskussairaalassa kasvamassa.

Kuka on keskonen?

Kun Hertta pääsi kotiin, perhe eli normaalia vauva-arkea. He kävivät Ikeassa ostoksilla. Isosisko Maria, 4, oli vaihtanut vauvalle vaipan ja siitä oli otettu muistoksi kännykkäkuva. Olipa vauva päässyt Jennin suomenhevosen selkäänkin, niin että Jenni piti häntä satulassa sen hetken, kun otettiin valokuva.

Jenni oli varma, että tulevasta vuodesta kotona tulisi ihana. Perheen esikoispoika Topi oli aloittamassa koulun seuraavalla viikolla ja Marian oli tarkoitus olla äidin ja vauvan kanssa kotona.

Vauva vaikutti keskoseksi topakalta neidiltä, joka söi hyvin rintaa. Nimikin oli valmiina. Kastejuhlassa tytöstä tulisi Hertta Liisa Emiilia.

Vauva nukkui luonnottomassa asennossa

Kehitysseurantaa edeltävänä elokuisena iltana Jenni viikkasi pyykkejä. Hertta oli tavallista itkuisempi. Jenni otti tytön kantoliinaan rinnalleen ja tämä rauhoittui. Puoli yhdeltä yöllä Jenni imetti viimeisen kerran.

Kaiken piti olla hyvin. Jenni asetti vauvan viereensä parisänkyyn. Tyttö jäi nukkumaan vaipoissa kyljelleen, ilman peittoa tai tyynyä. Jenni itse asettui levolle toiselle puolelle sänkyä. Jennin puoliso Kalle nukkui sohvalla toisessa huoneessa.

Viiden jälkeen Jenni heräsi siihen, että rinnat tuntuivat painavilta. Oli aika imettää. Hän nousi ylös ja kääntyi vauvan puoleen.

– Jäin katsomaan Herttaa. Olin unen pöpperössä, ilman silmälaseja. Hänen oikea kätensä oli luonnottomassa asennossa. Se näytti ikään kuin siltä, ettei se ollut kiinni vartalossa.

Jenni tajusi saman tien, että jotakin oli tapahtunut. Hän karjui Kallelle, että ”tule heti tänne”.

”Selviää, ei selviä”

Jenni oli nähnyt lukioikäisenä vanhainkodissa kuolleen ihmisen. Hän tiesi, että kun ihminen kuoli, tämän raajat jäykistyivät. Jenni oli nähnyt myös monta kertaa, kun hevonen lopetettiin ja tiesi, miltä eläimet näyttivät kuolleina.

Jenni oli varma, että lapsi oli kuollut. Kallen kanssa he tutkivat lapsen. Hertan suussa ei ollut mitään, sänkyynkään ei ollut jäänyt pulautuksen tai oksennuksen jälkiä. Vasemmassa poskessa näkyi lautuma: ihon pigmentti oli muuttunut.

Perhe eli ensin normaalia arkea pienen vauvan kanssa.

Jenni soitti hätäkeskukseen. Hätäkeskuksen työntekijä käski Jennin yrittää elvyttämistä. ”Sehän on kuollut”, totesi Jenni itkuisena, mutta yritti silti elvyttää. Ambulanssi saapui 13 minuutin kuluttua. Vanhempien käskettiin siirtyä sivummalle. Sinä aikana Jenni ehti vielä toivoa.

Elvytä vauvaa oikein

– Hoin mielessäni, ”selviää, ei selviä”. Pohdin, mitä kävisi, jos vauva selviäisi. Jäisikö hän monivammaiseksi? Järkeni silti sanoi, ettei Hertta voinut selvitä.

Viiden minuutin päästä ambulanssihenkilökunta totesi, että mitään ei ollut tehtävissä. Että Hertta oli kuollut vähintään 45 minuuttia aikaisemmin.

Isosisaruksille piti kertoa pikkusiskon kuolemasta

Ambulanssin jälkeen tulivat poliisi, kriisityöntekijät ja ruumisauto. Poliisi otti valokuvan sängystä, jossa vauva oli nukkunut. Hertan ruumis oli kääritty kapaloon ja pantu keittiön pöydälle odottamaan. Ennen kuin perheen lapset, Topi ja Maria, heräsivät, ruumis vietiin pois.

Jenni soitti äidilleen, kertoi uutisen ja kuuli, kuinka tämä huusi kauhusta puhelimessa ja kuinka isä huusi ja kiroili epäuskoisena taustalla. Sitten heräsivät lapset. Kalle ei pystynyt olemaan kotona, vaan lähti ulos. Jenni otti lapset kainaloonsa ja vei heidät sohvalle.

Lapsilleen hän kertoi ensin kehitysvammaisesta isosiskostaan, joka oli kuollut kolmen päivän ikäisenä.

– Sanoin, että muistatteko isosiskoni Jonnan, joka on aina ollut minun suojelusenkelini. Ja muistatteko, että elämässä on asioita, joihin emme voi vaikuttaa? Sitten jatkoin, että nyt on käynyt sellainen juttu, että Hertta on enkeli.

Kätkytkuolema todennäköinen

Kumpikaan lapsista ei ensin käsittänyt asiaa. Mutta kun Jenni kertoi, että Hertta on kuollut, häntä ei enää ole, molemmat lapset hätääntyivät ja Maria purskahti itkuun.

Jennikään ei voinut käsittää tapahtunutta. Kuolema oli kuin pahaa unta. Vielä illalla Hertta oli ollut elossa, mutta aamulla kuollut.

Kuolemalle ei löytynyt mitään syytä. Koska Hertta oli syntynyt pienikokoisena keskosena, hänet oli tutkittu sairaalassa tarkasti, eikä hänellä oltu havaittu keuhko-, suolisto tai sydänongelmia tai aivoverenvuotoriskejä.

Ambulanssihenkilökunta arveli, että kyseessä saattoi olla kätkytkuolema. Jenniä tieto helpotti: kätkytkuolema tarkoittaisi, että Hertta nukkui pois kivuttomasti. Ruumiinavaus tehtiin seuraavalla viikolla, mutta Jenni ei tiedä vieläkään lopullista kuolinsyytä.

Poliisin kautta saatu alustava lausunto tuki oletusta, että tragedia oli kätkytkuolema. Vauvalla ei ollut ulkoisia tai sisäisiä vammoja.

Jenni hautautui kotiinsa päiviksi. Hän halusi, että perhe olisi hänen rinnallaan. Lääkäriltä Jenni sai unilääkkeitä, sillä uni ei tahtonut tulla. Muuta ulkopuolista apua perheellä ei ollut.

Kun Jenni palasi lääkäristä, 4-vuotias tytär kysyi: ”Toitko meille uuden vauvan?”

Kätkytkuolema teki ristiäisistä hautajaiset

Hertan ristiäisiä oli ollut tarkoitus juhlia 29.8. Jenni oli ehtinyt varata tutun papinkin. Myös vieraat oli jo kutsuttu juhliin.

– Meidän piti juhlia samalla Marian 5-vuotissynttäreitä ja minun 30-vuotissynttäreitäni. Ilmoitin sitten papille, että juhlista tulikin hautajaiset.

Jenni alkoi neuloa Hertalle pientä vaaleanpunaista vilttiä. Hän tahtoi laittaa sen Hertalle mukaan arkkuun. Hän hankki Hertalle myös vaatteet viimeiselle matkalle: valkoisen mekon, villatakin, sukkahousut ja hiuspannan. Ja kaulaan korun, jossa oli H-kirjain.

Ostosreissusta tuli raskas kokemus, sillä myyjät kyselivät, ostiko Jenni vaatteita ristiäisiä varten. Itku kurkussa Jenni kertoi niiden tulevan hautajaisiin.

Muutamaa päivää ennen hautajaisia Jenni ja Kalle jättivät tyttärelleen hyvästit Kuusankosken sairaalan kappelissa.

”Puin itse tyttäreni”

Se aamu oli tunteikas. Jenni ei kyennyt tekemään mitään, hän vain tärisi ja odotti, että pääsisi lähtemään ja pukemaan lapsensa vielä kerran.

– Herttaa pukiessani ajattelin, että tekemässäni viltissä oli useampi tuhat silmukkaa. Ja jos Hertta saisi silmukan jokaiselle päivälle, ne riittäisivät melkein siihen asti, kun hän täyttäisi 18 vuotta.

Pukemisen jälkeen Jenni piti tytärtään vielä hetken sylissään ja lauloi tälle Prinsessalle-laulun. ”Ethän pelkää pimeää, siel on monta kynttilää. Ja viimein sun matkaan, ei pääse saattajatkaan.”

Vauva kuoli kätkytkuolemaan.

Hertan jalanjäljet.

Hautajaisissa Jenni oli rauhallisempi kuin hän oli etukäteen kuvitellut. Hän oli päättänyt jaksaa. Hän ei halunnut turvautua rauhoittaviin lääkkeisiin, vaan halusi kohdata kaiken vastaantulevan omana itsenään.

Kappelissa pieni arkku sai kuitenkin kaikkien tunteet pintaan. Maria ja tämän saman ikäinen tyttöserkku itkivät vuorotellen. Isoveli Topi sai lukea muistovärssyn pikkusiskolle. ”Älä pelkää pikkusisko, taivas pitää sinun puolta. Vaikka joudut tänään yksin lähtemään, mä en voi sun mukaan tulla.”

Neljä pikkuserkkua laski Hertan arkun mukaan pienen nallen. Lopuksi pappi laski arkulle oman muistokimpun.

– Juhlat olivat ikimuistoisen lämpimät. Halusin järjestää Hertalle hienot juhlat, koska ne olivat ainoat juhlat, jotka sain hänelle järjestää.

Lapsen kuolema aiheutti masennuksen

Hautajaisten jälkeen Jenni jäi sairauslomalle. Hän ei kyennyt palaamaan takaisin lastentarhanopettajaksi. Hän ei voinut kuvitellakaan nukuttavansa toisten lapsia tai edes katsovansa pieniä lapsia. Omien lasten nukuttaminenkaan ei onnistunut ilman menettämisen pelkoa.

Lääkäri totesi Jennin olevan masentunut ja tarjosi avuksi lääkkeitä, mutta Jenni ei halunnut syödä niitä. Hänen teki mieli sanoa lääkärille: ”Ai, lääkkeetkö auttavat suruun?”

Jenni tunsi vihaa ja katkeruutta. Hän mietti, miksi ensin annetaan lapsi ja sitten otetaan pois. Ja miksi tyttö, joka näytti niin vahvalta, vaikka olikin pienikokoinen syntyessään, otettiinkin pois.

Hänen oli vaikea ymmärtää, miten esikoispoika Topi, joka myös oli ollut pikkukeskonen ja jolla oli ollut monia vaikeuksia, selvisi kaikesta, mutta terveempi Hertta ei.

Jenni sai olla kotona paljon itsekseen ja surra rauhassa. Hän kuunteli musiikkia ja hoiti hevosiaan. Välillä hän oli kuitenkin kuin tikittävä aikapommi, joka räjähti niin lapsilleen kuin miehelleenkin kaikesta.

– En yhtään ihmettele, kun sanotaan, että kun oma lapsi kuolee, sen jälkeen itsemurhariski on korkea. Sellaisia ajatuksia voi käydä päässä. Joko pitää olla tosi vahva tai sitten on oltava vahva tukiverkko, muuten putoat syvälle.

Vertaistuki auttoi selviämään

Viimein Jenni tajusi, että hänen tulisi pitää itsestään huolta, jotta he perheenä selviäisivät.

Jenni ja Kalle menivät Lapsikuolemaperheet ry:hyn (KÄPY) mukaan. Vertaistukiryhmässä he tapasivat muita vanhempia, jotka olivat menettäneet lapsensa. Siellä he ymmärsivät, että he eivät olleet ainoita, jotka olivat kokeneet lapsen kuoleman.

Jenni pääsi myös Lahden Seudun Kriisikeskuksen kautta juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Siellä hän käy yhä.

– Shokkivaiheeni kesti pitkään, koska en heti aluksi päässyt riittävästi purkamaan kokemustani. Mutta nyt olen päässyt juttelemaan, siitä on ollut minulle paljon apua.

Jennin perheessä jokaisella on ollut oma tapansa selvitä tapahtuneesta. Jennin mies Kalle on paennut töiden pariin. Päivisin hän työskentelee insinöörinä ja iltaisin ja viikonloppuisin omalla maatilallaan.

Lapset, Topi ja Maria, ovat löytäneet oman tapansa surra.

– Maria oli ensimmäisenä syksynä tavallista itkuisempi, mutta nyt tyttö on rauhoittunut. Hertta elää lasten leikeissä ja puheissa mukana. He piirtävät Hertalle kuvia ja kysyvät, milloin lähdetään käymään haudalla.

”Henkisesti olen 90-vuotias”

Kätkytkuolema tai isomman lapsen elämän päättyminen – menetys kulkee aina äidin mukana. Välillä elämä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Jenni suree sitä, että Hertan lyhyestä elämästä jäi jäljelle vain vähän muistoja. Toisaalta jokainen muisto on rakas ja tärkeä.

Facebook-sivuilleen Jenni loi Hertalle oman kansion. Ystävät ja tutut voivat käydä siellä katselemassa kuvia esimerkiksi Hertan hautajaisista.

– Olen kokenut helpommaksi sen, että puhun asiasta avoimesti. Pahempaa olisi, jos joutuisin tilanteeseen, jossa joku ei tietäisi, mitä on tapahtunut, ja kyselisi, mitä teidän vauvalle kuuluu.

Jenni on käynyt tapahtumaa läpi äitinsä kanssa. Äiti tietää, miltä tuntuu, kun oma lapsi kuolee vauvana.

Jennistä on alkanut pikkuhiljaa tuntua, että koettelemusten jälkeenkin voi elää.

– Kun sain esikoiseni, olin vasta 23-vuotias. Topin ensimmäinen vuosi oli haastava, koska hänellä oli lukuisia sairauksia. Mutta selvisin siitä. Sitten koin oman lapsen kuoleman. Ja selvisin. Nyt tunnen, vaikka nuori vielä olenkin, että olen henkisesti tosi vahva. Miltei 90-vuotias.

Jennin jalat seisovat tukevasti maassa. Ja katse tähyää tulevaan. Pikkuhiljaa Jenni ja Kalle ovat alkaneet toivoa, että he vielä kerran voisivat kokea syntymän ihmeen.

Juttu julkaistiin Kaksplussassa 12/16.

Lue myös: Sydänvika oli viedä Inkan

Terveyskirjasto: Kätkytkuolema – imetys suojaa

Lue myös

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X