Tirppa on elämäni keskipiste, syy herätä jokaiseen uuteen aamuun ja se valo, joka pitää minut toivossa kiinni. 

Teho-osastolla en ehtinyt pelätä kuolemista, sillä ainut mitä surin ja pelkäsin, oli että jättäisin tyttäreni yksin tähän maailmaan. 
Jokaisen ennusteen kohdalla laskin, kuinka vanhaksi ehtisin saattaa häntä elämässä eteenpäin. Huusin lääkäreille, etten tee mitään kolmella vuodella, koska minun tyttäreni on silloin vasta seitsemän, eikä tarvitse äitiään yhtään sen vähempää kuin nytkään. En surrut hetkeäkään omaa elämääni, minun haaveitani ja tekemättömiä tekojani. Halusin hulluna roikkua kiinni elämässäni koska olen tuonut tähän maailmaan tuon pienen tyttölapsen, jonka en antaisi edes leikkiä yksin kotipihassa, saati että uskaltaisin päästää hänestä kokonaan irti.

Olen aina pysynyt käden mitan päässä lapsestani. Siitä huolimatta, että palasin koulun penkille ja laitoin vuoden ikäisen lapsen päivähoitoon, siitä huolimatta, että tein joskus pitkiä päiviä, siitä huolimatta, että toteutin joitakin haaveitani yhteisen ajan kustannuksella. En ole todella joutunut antamaan häntä kenenkään muun käsiin ja vastuulle, olen ollut herkeämättä tavoitettavissa, valmiina jättämään kaiken kun minua tarvitaan.
Kasvatusvastuuta olen jakanut lähinnä paperilla. Päiväkoti on ottanut osansa kasvatusvastuusta kun on ollut kyse pöytätavoista ja kengännauhojen sitomisesta, mutta oikeasti olen pidellyt kaikkia lankoja itselläni, huolehtinut itseni kipeäksi oppimisesta, tapakasvatuksesta, itsetunnosta ja motorisesta kehityksestä. Tirpan isäihmisellekään en ole rehellisesti sanottuna antanut osaa enkä arpaa kasvatukseen vaan olen ollut vain tyytyväinen siihen, että he ovat yhdessä ja rakastavat toisiaan. 

Kun ei pysty kääntämään itsenäisesti edes päätä sairaalasängyllä, joutuu luopumaan yhdestä sun toisesta, mutta ennen kaikkea kontrollista. 
Olen onnekas, ihan jumalattoman onnekas. Ja tyttäreni myös. Meillä oli varasuunnitelma, vahva turvaverkko joka kesti silloinkin kun kaikki kääntyi yön yli aivan päälaelleen. Lennosta onnistuin luopumaan kaikesta vastuustani, ja vielä niin, ettei minun ihan todella tarvinut huolehtia ja itkeä sen perään. Varasuunnitelma lyötiin lukkoon heräämön sängyn laidalla.
Minun äitini otti kopin Tirpasta, piti huolta, että lapsen elämä pysyi tasapainoisena ja vakaana, vaikka varmaan olisi ollut riittävästi murhetta siinäkin, että se oma lapsi sai juuri syöpädiagnoosin. Mimmu järjesti asiat päivähoidon kanssa, raivasi Tirpalle tilaa kotonaan ja aikatauluissaan ja otti hänet perheensä jatkoksi ja osaksi, tekemättä siitä suurta numeroa. Minä sain olla kipeä ja ottaa kaiken sen ajan mitä tarvitsin selvitäkseni, eikä äitini tuonut saamiaan murheita ja järjestelyhankaluuksia sairaalan vuoteen reunalle. Mimmulla oli Tirpalle syli ja koti silloin kun sitä tarvittiin kipeimmin.
T:n isä joutui ensimmäistä kertaa ihan tosipaikan eteen. Viikonloppuisin pikkulikka meni omaan kotiin isin kanssa, ja he järjestivät kahdestaan tänne uudet rutiinit joilla tulla toimeen. Siinä sivussa asunnon siivoustaso laski kuin lehmän häntä, ja vaatehuoneesta löytyy yhä pyykinpesuopettelussa tuhoutuneita vaatekappaleita, mutta tärkeintä oli se, että Tirpalla oli omassa kotona se oma vanhempi, ja siten vielä lisää tuttuja rutiineja ja turvaa. 
Tuttu päiväkoti ja päiväkodintädit mahdollistivat äidilleni katkeamattomat työviikot ja lapselleni tutun ja turvallisen ympäristön niiden omien kavereiden kanssa. Kaikki paperityöt ja valtakirjat ja muut jätettiin odottamaan päivää kun jaksoin niihin keskittyä, mistään ei tehty estettä ja hankaluutta, vaan asiat rullasivat kovin kivuttomasti kun alusta asti oltiin avoimia siitä, mikä tilanne nyt on.
En edes pysty kuvailemaan sitä kiitollisuuden määrää, joka minulla on kaikkia tukiverkkoni ihmisiä kohtaan. Ystävät, tutut ja perheeni ovat olleet korvaamattomia.

Tämä vuosi on nyt mennyt näin, kotiviikkoja ja sairaalaviikkoja vuorotellen, yllättäen sairastuen, yllättäen kotiutuen. Kivuissa, pohjattomassa väsymyksessä, kaiken kattavassa pahoinvoinnissa. Arkea ovat rytmittäneet hoidot, verikokeet, kontrollit ja takapakit.
Emme ole tehneet raportoitavan arvoisia päiväretkiä, emme juuri kokkailleet yhdessä, naamiaisasut on ostettu kaupasta tai kaiveltu varastoista. En ole jaksanut keskittyä opettamaan lapselle numeroita ja kirjaimia, olemme katsoneet sohvan pohjalta laittoman paljon Disney-piirettyjä. Emme ole pelanneet kehittäviä pelejä ruokapöydän ääressä, vaan olen maannut silmät kiinni lattialla vieressä, kun neiti on tehnyt isompia ja isompia palapelejä. En ole seissyt herkeämättä vieressä, kun lapsi on kokeillut temppuja kiipeilytelineessä, vaan opetin hänet käyttämään kotiavainta ja munakelloa.  En ole laulanut, koska keuhkoissani ei ole ollut aina ilmaa edes puhumiseen. En ole lukenut ääneen, koska lääkkeet veivät kaiken keskittymiskykyni. En ole ulkoillut lähimetsässä montaa kertaa viikossa, mutta olen yrittänyt edes kerran viikossa kelata pyörätuolini hiekkalaatikon viereen. 
Jos yritän kertoa mitä tänä vuonna on tapahtunut, muistan säälittävän vähän perheaikaa ja täysillä jaettuja hetkiä tyttäreni kanssa. Olen ollut lähinnä kelvoton äiti. Väsynyt ja kipeä, läsnäkin vähän miten sattuu.

Kaikesta huolimatta lapsi ei ole mennyt rikki. Tirppa on kasvanut, kehittynyt, oppinut uutta ja vahvistanut tuota ihanaa, ikiomaa persoonaansa. 
Kysyin eilen illalla, kun hän pohti syksyn saapuneen, että mitäs kaikkea me kesällä teimmekään. Hän kertoi minulle metsästä, leikkikentistä, leikeistä, askarteluista, kalastusretkistä, auto-ajeluista, päiväkotipäivistä, isistä, Mimmusta, polkupyörästä, koiranpennuista ja että osaa roikkua kiipeilytelineessä nyt pää alaspäin, ihan ilman käsiä
Toki on päiviä, kun lapsi huutaa minulle itku kurkussa, että etkö sie äiti voisi olla jo terve, tää on typerää! Mutta enimmäkseen tämä sairastuminen ei lapsen silmissä sanele meidän elämäämme, onpahan vain yksi, todella mäntti, osa sitä.

Koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, miten itsekkäästi olen elänyt tätä vuotta. Minä, minä, minä -vuosi. Minun typerä syöpäni, minun aikatauluni, minun hoitoni, minun kipuni, oloni, tunteeni. 
Minun elämäni keskipiste on nyt joutunut vain kasvamaan siinä sivussa. Yhtenä päivänä olen ehkä jaksanut puuhata normaaliin tapaan, antamaan jakamatonta huomiotani ja olemaan melkein normaalisti. Heti seuraava päivä on voinut mennäkin sitten ihan penkin alle, olen syöttänyt lapselle pussinuudeleita lounaaksi ja suklaavanukasta välipalaksi, torkkunut toinen silmä kiinni barbieleikeissä ja skipannut iltasadun koska olen nukahtanut lapsi kainalossani ja kirja toisessa. Olen saattanut suunnitella huvipuistokäyntejä, joita olen perunut koska valkosoluja ei ole ollut nimeksikään. Olen luvannut kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista, ja perunut kaiken koska kuume on kivunnut yli sallittujen lukemien, ja olenkin viettänyt pitkät pyhät sairaalassa eristettynä.
Loputtomiin en vain ole voinut itseänikään piiskata asioista, joille en mahda mitään. Tirppa on onneksi jo tarpeeksi iso ymmärtämään, ettei äiti ole ilkeyttään tälläinen. Laiha lohtu, mutta lohtu sekin.

Syöpähoidoissa on nyt loppu muutaman päivän päästä näkyvissä. Siirryn hoitorutiineista kontrolloitavaksi. Pois tuo kasvain ei tule lähtemään, mutta toivomme lopullista tai ainakin pitkää remissiota. Lääkäri sanoi, että pitää vain oppia elämään jatko-ajalla, mennä herkästi oudoista oireista sairaalaan, mutta yrittää unohtaa se kasvaimen loppu rintakehän sisällä ja elää elämää niinkuin ei mitään olisikaan.
En malta odottaa. Minulla on ihan huikea elämä elettäväksi, ja minulle on annettu sellainen aarre tyttäreksi, johon soisin keskittäväni taas enemmän aikaani ja huomiotani. Lapsi ansaitsee kasvaa ihailtuna, arvostettuna, kannustettuna ja huomioituna. Tälläinen siinä sivussa käy kyllä väliaikaisesti, mutta oikeasti lapsi tarvitsee enemmän. Tirppa ansaitsee enemmän. Uskomaton, vahva, kaunis ja urhea lapseni. Haluan tutustua taas syvemmin siihen, millainen ihme hänestä kasvaakaan. Haluan vaalia jokaista päivää hänen lapsuudessaan, koska se loppuu nopeammin kuin tahdon myöntää. 

Kuvista suurkiitos Helin Kulla Photographylle
ja lukijalleni Sannalle, joka luovutti arvontavoittona saamansa perhevalokuvauksen meille.

En osannut valita vain muutamaa näytettäväksi, parin pois jättäminenkin teki tiukkaa.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X