Pitääkö raivokohtausta hävetä?

Jokaisella on välillä hetkiä, ettei jokin asia suju omasta mielestä oikein. Turhauttaa, hermostuttaa, tekee mieli mennä maahan makaamaan ja huutaa lujaa. Aikuiset osaavat yleensä käsitellä nämä asiat paremmin kuin lapset.

 Mielenkiintoista olisi tietää, että kuinka moni aikuinen on julkisella paikalla saanut itkupotkuraivarit? Veikkaan että ei kovinkaan moni tai sitten taustalla on jotakin hyvin hämärää.

Meillä on päiviä jolloin meinaa itselläni välillä mennä hermo, tällöin rivi suklaalevystä pelastaa päivän.

 Meidän talossa asuu pieni tyttö ja hän omistaa erittäin voimakkaan luonteen. Jos Josefiina haluaisi joskus olla mun sylissä, niin tällöin Vanessa alkaa välittämösti huutaa, kiljua, lyödä ja vaatia pääsyä siskonsa tilalle. Jos jokin asia ei mene Vanessan toivomalla tavalla, niin siitä saa kuulla koko Vantaa.

Eilen käytiin Tikkurilassa. Vanessa ei olisi halunnut istua rattaissa ja valjaista huolimatta sai kiemurtelun tuloksena itsensä seisomaan. Nostin tytön rattaista pois, mutta pienen ihmisen maailma romahti samalla sekunnilla. Hän ei olisi halunnut pitää kädestäkään kiinni keskellä juna-asemaa. Itkupotkuhuutoraivokohtaus ja spagetiksi maahan makaamaan.

Samalla hetkellä itsestäni tuntui siltä, että kaikki tuijottaa. Lapsi hermostui ja häneen ei saanut hetkeen minkäänlaista kontaktia. Nappasin lapsen syliini ja hetken päästä oli hiljaista. Tälläisissä tilanteissa tulee ajatelleeksi helposti, että mitä muut ajattelevat? Luuleeko joku ohikulkija, että lapsella on huonot oltavat?

Useimmiten näkee niitä mallilapsia jotka on kilttejä ja toimii just sillein kun vanhemmat käskevät. Mitä niille syötetään että ovat sellaisia? Eikö lapsi uskalla jostain syystä näyttää aina omia haluja ja tunteita? Monimutkaisia asoita. 

Mutta kaikki joilla on näitä voimakkaasti reagoivia lapsia, jotka voi heittäytyä maahan raivoamaan kesken kauppareissun. Muistakaa yksi asia: älä häpeä pienen raivokohtausta. Se on ohimenevää!