Äitipiireissä puhutaan usein siitä, kuinka toinen äiti on toiselle susi. Ylipäätään puhutaan siitä, että naiset ovat vihollisia keskenään, mutta äidit ovat vielä pahempia. Olen itsekin huomannut tämän ikvän ilmiön ja se on kieltämättä todella turhaa. Äitien pitäisi pitää yhtä, tarjota vertaistukea, iloita yhdessä ja tukea vaikeiden aikojen läpi. Sen sijaan pöyhkeillään lastensa taidoilla ja vähätellään toisten vaikeuksia, ikään kuin olisi ihan pakko jatkuvasti vertailla kenen lapsi on kaikista taitavin ja kenellä nyt on kaikista rankin vaihe meneillään. Aina on pakko kilpailla siitä, kuka on paras ja kenellä menee huonoiten. Ei näin!

imetyspettymys_3

Somessa, vauvakahviloissa ja -jumpissa sekä myöskin ihan kavereiden kesken tapahtuu usein näitä vastaavanlaisia keskusteluja. Äiti iloitsee, kuinka 8kk ikäinen lapsi nousi ensimmäistä kertaa tukea vasten seisomaan. ”No mutta meillä seistiin jo 5kk iässä!” ”Meilläpä tanssittiinkin tangoa ja valssia jo seitsenkuisena, ja nyt vuoden iässä juoksee maratonin!”. Eikö olisi helpompaa vain kehua ja olla iloinen toisen puolesta. Tuolloin ei pahoiteta kenenkään mieltä eikä vähätellä toisen taitoja. Ei ihme, että äideillä on itselleen sekä lapsilleen kovat suorituspaineet, kun aina olisi oltava nopein, paras, taitavin ja mahdollisimman nuorena osaamassa ties mitä erityistaitoja. Erikseen on sitten ne tilanteet, jossa kysytään neuvoa, vertaistukea tai omia kokemuksia. Tottakai sitä voi kertoa, kuinka vanhana oma lapsi on jotain oppinut, kun siitä keskustellaan. Mutta miten asia esitetään on ratkaisevaa. Saako äänensävy ja tapa kertoa asia toisen ehkä kokemaan ylepytensä sijaan alemmuuden tunnetta ja epäonnistumista? Alkaako juuri iloisena vauvansa kehityksestä ollut äiti pohtimaan onko tehnyt jotain väärin tai miksi lapsi on oppinut jotain myöhemmin kuin toinen? Asia pitäisi esittää hyväntahtoisena iloitsemisena toisen taidoista ja siinä sivussa vertaistukena kertoa oma kokemuksensa, jos haluaa. 
Toinen asia on sitten tämä kurjuudessa vellominen. Ei ihme, että kynnys hakea apua väsymykseen, uupumukseen tai muihin lasten kanssa koettuihin vaikeuksiin on niin korkea, kun kanssavanhemmatkin vähättelevät. Aina pitäisi pärjätä kaikessa ja jaksaa vaan, eikä ikinä saisi valittaa mistään, koska aina on joku jolla on entistä vaikeampaa. Äiti valittaa väsymystään, koska vasta totuttelee yöherätyksiin pienen vauvan kanssa. Vauva nukkuu monien mittapuulla ”hyvin”, jopa 5 tunnin pätkissä ja välissä on vain lyhyt viiden minuutin imetyshetki. Tähän haaskalinnut heräävät heti nokkimaan (ei tietenkään kasvotusten, vaan pienissä kuppikunnissaan), että miten ihmeessä se kehtaa valittaa väsymystä kun vauva nukkuu noin hyvin. ”Meillä herättiin ensimmäisen vuoden ajan vartin välein ja pisin yhtäjaksoinen unipätkä oli kaksi tuntia ja roikuttiin tissillä jatkuvasti. Silti jaksoin kirjoittaa kirjan, väitellä tohtoriksi ja rakennuttaa omakotitalon luomulaudoista siinä sivussa enkä edes valittanut väsymystä”. Jokainen kokee äitiyden erilailla ja totta hemmetissä saa valittaa, jos siltä tuntuu. Ei ole väliä, miten hyvin tai huonosti jokin asia on muiden mittapuulla. Osa selviää väsymyksen kanssa mainiosti, vaikka nukkuisi tunnin pätkissä unensa ensimmäiset kolme vuotta. Toiselle taas tuo viidenkin minuutin herätys kesken unien tuntuu todella raskaalta.

sleep2

Jokainen vanhempi tietää, että lapset kehittyvät eri tahdissa ja että elämä koetaan erilaisena. Jokainen varmasti myös tietää ne suoritupaineet ja avun pyytämisen vaikeuden. Miksi siis kyseenalaistamme tätä toisten kuin itsemme kohdalla? Pääsisimme helposti tavasta eroon, jos kaikki muuttaisivat kilpailuviettinsä myötätunnoksi. Jos emme olisi koko ajan kanssavanhempien suurennuslasien alla, saisivat lapsetkin kasvaa ja kehittyä omassa tahdissaan ilman suorituspaineita siitä, milloin konttaustaidot opitaan tai pohtien miksi naapurin lapsi pyöräilee jo kaksivuotiaana, vaikka oma kuusivuotias vasta harjoittelee apupyörillä. Jos ei olisi niin tärkeää näyttää maailmalle, että minähän olen vahva ja pärjään ihan itse, ei avun pyytämisen kynnys olisi niin korkea. Ihminen on laumaeläin ja se on täysin normaalia, että joskus kaipaa tukea toiselta. Tuolloin omaan väsymykseen tai muihin arjen haasteisiin uskaltaisi pyytää apua ja saada apua, eikä palaisi loppuun tai kamppailisi ongelmiensa kanssa piilossa salassa muilta. Äitiys on naisille yhdistävä tekijä, mutta kehitämme kanssaäideistämme vihollisia itsellemme ystävien sijaan. Tämän pitäisi loppua.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X