Äitinä pitäisi olla katkeamaton pinna, viileät hermot sekä loputtomasti kärsivällisyyttä. Näin ei kuitenkaan aina ole ja varsinkin uhmaiässä oleva jälkikasvu vie joskus äidinkin jaksamisen äärirajoille. Mielestäni mä jaksan suurimman osan uhmakiukutteluista aika hyvin, mutta mun päätä kutittaa sellaisista asioista vinkuminen, jotka eivät ole taaperon eikä itsenikään vaikutettavissa. Viime ajoilta erityisesti liikennekäyttäytyminen on saanut minut näkemään punaista, nimittäin varsinkin kolmevuotiaamme on oikea liikennepoliisi. Huono sellainen.
Autoillessa takapenkiltä kuuluu toinen toistaan nasevampia ohjeita joka matkalla. Moni varmasti samaistuu turhautumiseen jo siitä, kun pelkääjän paikalla oleva ihminen neuvoo kuskia, mutta tämä nousee ihan uusiin sfääreihin neuvojen tullessa kolmevuotiaalta. Arkipäivää ovat ainakin seuraavat neuvot:
”Aja, aja, miksi pysähdyt!” (no siksi, kun edellä oleva autokin pysähtyi, eikä tee mieli rysäyttää sen takapuskuriin)
”Punainen valo, punainen valo, pysähdy stop!”(joo, tuo valo ei sitten koske meitä)
”Ajetaan tuota kautta, haluan mennä tuonne!”(mutta kun sitä reittiä ei pääse määränpäähämme)
”Nyt on vihreä ukko, nyt saa mennää!”(niin saisi, jos olisimme kävellen, nyt pitää vielä odottaa).
Luulisi näihinkin heittoihin tottuvan ajan myötä, mutta minulla menee päin vastoin. Mitä enemmän lapset kyselevät ja yhdessä keskustelemme liikennesäännöistä sekä liikennekäyttäytymisestä, sen enemmän tietoa he tietenkin saavat, mutta sen enemmän he myös alkavat jakelemaan epämääräisiä tilanteeseen sopimattomia neuvoja. Tietenkään alle kouluikäisiltä lapsilta ei voi vaatia tilannetajua liikenteen suhteen ja tuskin kukaan kiusallaan neuvoo väärin tai huonosti, mutta ärsyttävää se on silti. Liikenteessä pitää muutenkin olla valppaana ja tietoinen ympäristöstään, joten tottakai sitä hätkähtää joka kerta kun joku huutelee väärän värisestä liikennevalosta tai kommentoi muiden autojen liikkeitä. Sitä alkaa epäilemään omia ajotaitojaan, kun takapenkillä moititaan ja kritisoidaan kaikkea.
Suojatien ylittäessämme on tietenkin kilpailtava siitä, kuka saa painaa nappia. Napinpainallusvuoroja varaillaan jo kotoa lähtiessämme ja pyritään vuorottelemaan jotta jokainen saa tasavertaisesti olla vastuussa tuosta tärkeästä tehtävästä. No tämä on lähtökohtaisesti ihan ookoo, olihan meillekin lapsina tärkeää kuka sai painaa nappia. Kuopus kuitenkin saa niin toivottomia raivokohtauksia kun joku muu painaa nappia ja vielä jos se joku kehtaa olla meille tuntematon kanssatienylittäjä. Enkä edes liiottele, kun kerron taaperoni haukkuvan tuntemattomia ihmisiä tyhmiksi vain siksi, että sattuivat liikennevaloihin meitä ennen. Siinä sitten häpeästä hehkuvana saa selittää taaperolle kerta toisensa jälkeen, että tärkeintä on että joku painaa, jotta pääsemme ylittämään tietä.
Tämän lisäksi meidän lapset harrastavat myöskin jatkuvaa kilpailemista siitä, kuka saa nousta ensimmäisenä autoon ja kuka saa nousta ensimmäisenä autosta ulos. Logiikka ei päde lapsiin ollenkaan, vaikka kuinka selittäisi, ettei keskipenkillä istuvan ole järkevää lähteä tunkemaan muiden ylitse päästäkseen ensimmäisenä ulos. Sääntö on, että keskipenkki menee ensin sisälle ja sivupenkki menee ensin ulos. Tätä sääntöä noudatamme, mutta joka kerta se aiheuttaa yhtä suurta mielenosoitusta. Saa nähdä millaista kilpajuoksua on sitten, kun kukaan ei enää tarvitse turvaistuimia vaan kukin voi istua missä vain. Sitten varmaan alkaa etupenkistä kilpaileminen.
Ajeleeko joku muukin takapenkki täynnä liikennepoliiseja?
Jaa oma kokemuksesi