Hävettää olla työtön

Syyskuussa kuopuksemme täytti kolme vuotta ja perheemme oikeus Kelan kotihoidontukeen loppui. Meille on ollut ehdottoman tärkeää hoitaa lapset kotona mahdollisimman pitkään ja onneksi Suomessa onkin mahdollisuus tähän tukien avulla, vaikkei se kovin rahakasta olekaan. Voisin kirjoittaa kilometrin pituisen postauksen siitä, miksi mielestäni on epäreilua, että työtön saa enemmän tukia kuin kotona lapsiaan hoitava vanhempi. Kotona oleva vanhempi säästää kunnan resursseja olemalla laittamatta lapsia kunnalliseen hoitopaikkaan, jonka kustannukset ovat lasta kohti reilu tuhat euroa kuukaudessa (tästä muistutetaan jokaisella varhaiskasvatuslaskulla, joka perheelle lähetetään). Samalla kotivanhempi tekee töitä siivoojana, kokkina, taksikuskina, viihdyttäjänä, varhaiskasvattajana sekä henkilökohtaisena avustajana. Ja paljon muutakin. Kotihoidontukena maksettava n. 300 euron summa ei todellakaan vastaa työn määrää, mutta ”ilmaisesta” rahasta tulee silti olla kiitollinen. Kaikkialla tällaista mahdollisuutta ei ole. En vähättele työttömyyttä, onhan siinäkin hommaa laittaa hakemuksia, käydä haastatteluissa ja muilla tavoin parantaa mahdollisuuksiaan päästä työelämään. Mutta mielestäni on silti outoa, että työttömyystuki on kotihoidontukea suurempi. Usein työttömien lapset ovat päivhoidossa, jotta työtön pystyy ottamaan vastaan tarjottua työtä heti, mutta pienillä etuuksilla päivähoitomaksuja tuskin peritään. 

Ilmoittauduin työttömäksi elokuun lopulla, sillä tiesin että lokakuun alusta alkaen ainoat tuloni olisivat lapsilisä, ellen saisi töitä tai opiskelupaikkaa. Olen halukas pääsemään työelämään eikä tarkoitukseni ole pysyä tahallaan työttömänä ja elää tukien varassa, mutta tiedostan, että lukiopohjainen kouluttamaton vuosia kotiäitinä ollut ihminen ei ole halutuinta tavaraa työmarkkinoilla. Kela arvosti panostani kotiäitinä viiden kuukauden karenssilla, jolloin en ole oikeutettu työttömyystukeen. Sinänsä ymmärrän tämän, onhan hyvä asia että työttömyysetuutta ei myönnetä ihan kenelle tahansa tuosta noin vain. Minä olen kuitenkin seitsemän kotiäitivuoteni aikana opiskellut lukiossa, ollut neljässä eri osa-aikaisessa työsuhteessa sekä käynyt erilaisilla kursseilla pyrkien näiden kaikkien avulla olemaan syrjäytymättä työelämästä kokonaan. Osa-aikaiset työt eivät kuitenkaan Kelan karenssia lyhennä, joten sen osalta on samantekevää olisinko tehnyt kotiäitiyden ohella töitä vai en. Työkokemuksen sekä taloudellisen näkökulman kannalta työt ovat kuitenkin olleet tärkeitä.

Mitä tulee opiskeluun, hain syksyn yhteishaussa ammattikorkeakouluun. Olen käynyt lukion ja kirjoittanut kuusi hyväksyttyä ylioppilaskoetta, mutta koska en päässyt yhtä pakollista koetta läpi jäi itse ylioppilastutkinto saamatta. Olen elänyt koko ajan siinä luulossa, että lukion päättötodistus on täysin samalla linjalla hakukelpoisuudessa kuin ylioppilastutkinto. Ja näin asia onkin, kun puhutaan tavallisesta kansallisesta lukiosta. Minä olen käynyt IB-lukion, joka on kansallista lukiota paljon vaativampi. IB-linjalle opiskelemaan päästäkseen on läpäistävä pääsykokeet, joita tavallisessa lukiossa ei ole. Opiskelu on vaativaa ja kurssien lisäksi opskelijan on osallistuttava erilaisiin vapaa-ajan aktiviteetteihin sekä tehtävä muutama suurempi essee valmistuakseen. Tämän lisäksi IB-linjalla on tosiaan pakko kirjoittaa kuusi ylioppilaskoetta ja läpäistävä ne kaikki saadakseen ylioppilastutkinnon. Kansallisessa lukiossa riittää ne pakolliset neljä. 

Hakuprosessin edetessä sainkin yhtäkkiä tietää, ettei IB-lukion päättötodistus täytä hakukelpoisuuskriteerejä kansallisen lukion päättötodistuksen tavoin. Minulla ei siis ole oikeutta hakea ammattikorkeakouluun ja näin ollen koulutussuunnitelmat menivät ihan uusiksi. Olin kuin puulla päähän lyöty asiasta kuullessani, sillä tunnen ihmisiä jotka ovat opiskelleet ammattikorkeakoulussa vaikkeivät olekaan päässeet IB-linjalta ylioppilaaksi,  eli he ovat hakeneet pelkällä IB-linjan päättötodistuksella kuten minullakin oli aikomus. Siinä vaiheessa kun sain asiasta tietää, oli yhteishaku jo sulkeutunut enkä siis voinut hakea edes ammattikouluun, joka olisi ollut ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto opiskeluun. Vaihtoehtoinani opiskelun suhteen olisi tulevaisuudessa siis käydä ammattikoulu tai kirjoittaa kansallisen lukion kautta ylioppilaaksi. Yhden yo-kokeen suoritin jo lukioaikana, joten jäljelle jäisi kolme pakollista koetta ylioppilastutkinnon saamiseksi.

Tällä hetkellä olen siis työttömänä kotiäitinä vailla mitään tukia. Elän lapsilisän ja puolisoni tulojen varassa tammikuun loppuun asti, ellen saa töitä. Tämän jälkeen oikeuteni työttömyysetuuteen alkaa, jos olen vielä vailla töitä. Tällä hetkellä selvittelen voinko käyttää hyödyksi IB-lukion oppimäärääni ja kirjoittaa kansallisen lukion puolella ylioppilaaksi tulevana keväänä, jonka jälkeen ovet korkeakouluihinkin aukeaisivat taas. Muuten jäljelle jää mahdollisuus hakea kevään yhteishaussa ammattikouluun tai oppisopimuspaikkaa. Tai niitä töitä. Nyt olenkin hakenut töitä ja käynyt muutamassa haastattelussakin, mutta vielä ei ole napannut. Koen kuitenkin onnistuneeni aika hyvin, sillä harvemmin saa haastattelukutsuja tai edes niitä ”kiitos mutta ei kiitos”-vastauksia. Onhan siinä työnsä vastata kaikille ei-valituille hakijoille kieltävästi, mutta mielestäni totaalinen ignooraus on vain työnantajien ja yritysten puolelta todella epäkohteliasta. Pitäisi ehdottomasti vastata hakijoille, jotka ovat panostaneet hakemuksien tekemiseen ajalla ja vaivalla. Itse sain esimerkiksi viestin jossa kerrottiin että etenen hakuprosessissa ja kyseltiin sopivia työhaastatteluaikoja. Vastasin viestiin ehdotuksillani ja kerroin myös että muut ajankohdat sopivat. Soitin perään, muttei vastattu. Jätin vielä toisenkin viestin jossa ehdotin sopivia aikoja haastatteluun, mutta en enää koskaan kuullut heiltä päin takakisin. Kieltämättä harmittaa, sillä olisin todellakin halunnut sen paikan, tai edes sinne haastatteluun!

Otsikkoon viitaten on todettava, etten lähtökohtaisesti pidä työttömyyttä häpeän arvoisena asiana. Suomessa on paljon työttömiä ja niiden seassa myös korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka ovat ns. liian hyvin koulutettuja saadakseen edes niitä ”paskaduuneja”. On ihmisiä, jotka laittavat satoja hakemuksia oman alansa työpaikkoihin eivätkä silti saa töitä. On pitkää uraa tehneitä yt-neuvottelujen uhreja ja muita ymmärrettäviä syitä työttömyyteen, kuten pitkäaikaissairaudet ja työkykykyyn alentavasti vaikuttavat asiat. Ainoa ryhmä jota en ymmärrä on elämäntapatyöttömät, joilla ei ole aikomustakaan yrittää työelämään vaan keplottelevat jotta oikeus työttömyysetuuteen säilyisi. Siinä kohtaa saisi jo hävetä. Minä en laske itseäni sellaiseksi, sillä pyrimyksenäni on ehdottomasti päästä pian työelämään. Mutta minua hävettää silti. Koen olevani alemman luokan kansalainen, yhteiskunnan hylkiö, ammatiton kotona laiskottelija. Tiedän, ettei minun pitäisi ajatella näin, mutten voi ajatuksilleni mitään. Työttömänä oleminen hävettää minua.

Kuvat: Lipsonen Photo