Neljä vuotta kotona, miltä se tuntuu?
Vanhin lapseni täyttää syksyllä neljä vuotta, ja minulla lähenee neljän vuoden kotonaolon rajapyykki jo pari kuukautta sitä aiemmin. Nämä neljä vuotta ovat menneet ihan supernopeasti. Varmasti jonkun mittapuulla on jopa kauhistuttavakin ajatus olla neljä vuotta putkeen kotona, olisinhan itsekin ajatellut niin vuosia sitten.
Onneksi elämä kuitenkin voi yllättää, ja olen viihtynyt lasten kanssa. Kotona emme vietä läheskään jokaista päiväämme, eikä jokainen hetki ole aina niin ihanaa ja idyllistä perhemeininkiä. Ei aina voi olla, ja se on ihan ok. Hurjasti enemmän on kuitenkin kaikkea sitä hyvää.
Syrjäytynyt kotiäiti?
Jonkin mittapuun mukaan on varmaan jo täyssyrjäytynyt neljässä kotivuodessa. Tällä hetkellä itsestäni taas tuntuu, että nelisen vuotta on melko vähän kaiken elämän keskellä. Ja oikeasti syrjäytymiseenkin tarvitaan vähän jotain muutakin, kun vain poissaolo palkkatyöstä.
Tokikaan tämä maailma ei arvosta neljää vuotta, tai vaikka kymmenen vuotta kotona ollutta äitiä. Olen hitusen sitä mieltä, että jos joku isäihminen olisi kotona saman verran, niin häntä pidettäisiin sankari-isänä ja tasa-arvon lähettiläänä. Vaikka tokikin osa pitäisi myös täytenä tossuna ja miesvaimona.
Määrittelevätkö työmaailma ja sen ansiot ihmisyyden? Siltä joskus tuntuu. Kotiäitiys ei ole se tavoiteltavin titteli, eikä se herätä yleistä ihastusta kanssaihmisissä, toisin kuin joku upea ura. Jotkut varmaan ajattelevatkin, että kotona olo on tuulahdus vanhasta maailmasta. Ja kyllähän erilaisia mielipiteitä tähän maailmaan mahtuu. Tai ainakin niin kauan, kun jokainen perhe silti saa tehdä omat päätöksensä, ilman että niitä ohjaillaan liikaa ”yleisen hyvän”, tasa-arvon ja muiden tekosyiden nimissä.
Kotona viihtyminen ja kotona oleminen
Jaa oma kokemuksesi