Viime viikko meillä meni viikonloppua lukuunottamatta syyslomareissussa mummolassa. Tuona aikana myös Vilho siirtyi yhdeksännen kuukauden puolelle.

Yhdeksän kuukautta sitten olisin uunituoreen vauvan kanssa kotiutunut juuri sairaalasta. Tuntisin aivan käsittämätöntä onnea sen musertavan surun läpi. Oikeastaan onni oli niin suurta, ettei surulle jäänyt sijaa. Oltiin vaan me kaksi, minä ja hän. Kaksi uutta ihmistä. Toinen heistä tyhjä taulu, mestariteos. Toinen taas tuhrittu, tunnistamattomaksi pilattu muotokuva. 

Sitten palasin maanpinnalle.

Nyt maanpinnalla on melko tasaista. Kuopat ylitän vain lievästi kompuroiden ja jos kompastunkin, olen pian taas jaloillani. Kuoppia tielle tuo enää oma uupumus tauottomaan lasten hoitoon ja katkonaisiin yöuniin sekä päivittäiset konfliktit isompien lasten kanssa johtuen milloin mistäkin.

Yhdeksän kuukautta raskaana, yhdeksän kuukautta kolmen lapsen äitinä. Raskausaika oli pitkä. Muistaakseni. Oikeastaan en muista raskausajasta enää mitään. Jos selailen niitä vähäisiä kuvia, muistan vain sen hetken ja tunnetilan, mikä kuvan hetkellä oli. Ne hetket ja tunteet olivat pahoja. Ahdistus, suru, epäusko, toivo ja ennen kaikkea viha. Mä olin yksin. Odotin häntä, lapsieni isää, palaamaan mun luokse. Takaisin perheensä luo.

Taas jossain pintaa syvemmällä, rintakehällä, aavistuksen enempi vasemmalla, tuntuu pisto. Lyhyt, mutta sitäkin kivuliaampi vihlaisu, kun näen jonkun muun kantavan kaunista pyöreää raskausmahaa. Kun kuulen uuden raskausuutisen, tai näen odottavat vanhemmat yhdessä.

Yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen tunne palaa salamana mieleen. Kuinka hän saattoi?

Jos voisin, sanoisin kuvien henkilölle, että ole itsekäämpi, tai kadut vielä.

Ja nyt kadun. Vaaleanpunaiset lasit on jälleen kerran riisuttu. Kuvittelin jo raskausaikana kaiken olevan yhtä vaikeaa ja uuvuttavaa kuin se onkin. Kuvittelin kuitenkin, etten jäisi yksin. Ettei Vilho jäisi paitsi mistään.

Toiveet, joiden toteutumiseen en koskaan uskonut, toteutui. Realistisemmat toiveet ja olettamukset puolestaan murtuivat. Ei kai kaikkea voi saadakaan? Loppujen lopuksi nyt on ihan hyvä näin, enkä ole yksin.

Vilho on itse aurinko, iloisuus ja onnellisuus.

Kahdeksan ja yhdeksän kuukauden aikana Vilho on oppinut konttaamaan, syömään hieman aiempaa paremmin ja nukkumaan hieman tasaisempia ja pidempiä päiväunia. Yöunet eivät ole helpottaneet, mutta liikkumaan oppimisen tuoma helpotus päiviin on jo tarpeeksi hyvä edistys arkeen.

Perinteitä kunnioittaen mummolareissu sisälsi vähintään yhden lapsen kuumeen. Tällä kertaa Vilho sairasti vauvarokon ja oli neljä päivää kovassa kuumeessa. Siitä huolimatta loma tuntui lomalta, lapset nauttivat ja itse äitinä myös sain viikon verran helpompaa arkea.

Tällä viikolla oli paluu päiväkotiarkeen. Kiireellisiä aamuja ja itkuisia iltoja. Katkonaisia öitä, ystävien kanssa oleilua ja päiväunien verran omaa aikaa. 

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X