Yksi askel eteen ja kaksi taakse
Mä oon saanut teiltä lukijoilta instagramissa ja facebookissa tosi ihania viestejä. Tosi paljon kysymyksiä, joihin en itsekään valitettavasti tiedä vastausta.
Lydianna on oppinut kääntymään ja kannattelemaan päätään tosi hienosti. Tänä aamuna oon itkenyt.
Musta alkaa nyt tuntua, että jos en lähde täältä liikkeelle, karkuun sitä tunnetta, niin se saa mut. Pitää pysyä positiivisena ja mennä karkuun. Täytän kalenteria mammatreffeillä ja otin salikortin. Nyt ei todellakaan voi jäädä paikoilleen. Nyt on ehkä myös se hetki, kun voin myöntää, että ammattilaiselle puhuminen uudestaan ei olisi paha juttu. Tää kaikki alkaa vaan olla niin liikaa.
Ja se kaikki johtuu siitä, että Lydianna kasvaa kokoajan ihan hurjaa vauhtia. Se näyttää niin suloiselta, että mä en melkein pysty katsomaan sitä itkemättä. Mun sydän on niin rikki hänen puolesta, vaikkei hän itse siitä mitään tiedä. Miksi siskonsa ansaitsi rakastavan isän ja ihanan lapsuuden, ja toinen saa siitä vain murto-osan. Kaiken sen, mitä pelkästään mä voin antaa. Siksi yritän antaa kaikkeni. Kahden ihmisen edestä ja vielä enemmänkin.
Samaan aikaan isä valmistelee hääjuhlia ja odottaa uutta vauvaa. Elää elämänsä onnellisinta aikaa. Ei kysy mitä kuuluu. Esikoinen on kuitenkin niin helvetin rakas. Eikö isän kuulu laittaa omat lapsensa ihan kaiken edelle. Ihan kaiken. Äitinä mä en ymmärrä, en vaikka mietin sitä miten päin ja mistä kulmasta tahansa. En vaan ymmärrä. Ei voi olla mitään selitystä tälläseen. Tarviinko mä jonkun selityksen, että olis helpompaa? Mistä mä saan sellaisen ? On mietitty ja spekuloitu, mutta kukaan ei voi päästä toisen ihmisen pään sisään. Sitä selitystä ei tiedä kukaan, ja sen kanssa on elettävä.
Onko se silloin vaan puhdas välinpitämättömyys. Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Puuttuuko silloin joku tunne tai pieni pala sydämestä, että voi tehdä noin? Onko helpompi työntää pää syvälle pensaanseen, ettei tarvitse kohdata todellisuutta? Onko todellisuus liian rankka, ettei sitä pysty kohtaamaan? Onko vauvan kasvot se peili, josta se todellisuus katsoo vasten kasvoja?
En laita enää kuvia sille. Se ei tiedä miten hän on kasvanut. Se ei tiedä mitä hän on oppinut, eikä se tiedä miten uskomaton luonne meidän vauvalla on. Se ei tiedä miltä hänen nauru kuulostaa. Niin sosiaalinen ja hyväntuulinen, pelkää hymyä koko tyttö. Niin viaton ja rakas pieni.
Mulla on sellainen olo, kun Lydianna olis vaan hylätty pois ja tehty tilalle uusi, parempi. Se tunne on ihan hirveä. Äitinä. Kyllä te tiedätte miltä tuntuu olla surullinen oman lapsen puolesta. Se tunne on niin painava ja raskas. Voi kun sen vaan saisi pois, niin kaikki olis hyvin. Mutta tuntuu, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä painavampi se tunne on.
Kukaan mies ei tule koskaan menemään mun lasten edelle. Ei missään tilanteessa ikinä. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys jokaiselle vanhemmalle.
Mun pitää tottua tähän, että mun fiilikset menee vuoristorataa. Yksi askel eteen ja kaksi taakse. Niin tästä toivutaan kokonaan. Hitaasti mutta varmasti.
Kaapissa ne on, lääkkeet masennukseen. Ja kaikkeni teen, etten tarvii niitä mihinkään.
En voi tarpeeksi kiittää siitä, miten myötäelätte tätä mun kanssa. Se on ollut ehkä jopa hyödyllisempää mulle kun terapiakäynnit. Teistä saan niin paljon voimaa jaksaa. Kiitos <3
Jaa oma kokemuksesi