Parisuhdeongelmat – kelläpä ei olisi niitä? Varsinkin jos ette satu kuulumaan siihen normaaliin muottiin, miltä parisuhteen ”kuuluisi” näyttää. Onneksi nykyään on yleisesti hyväksyttyä olla suhteessa itselleen ulkomaalaisen kanssa. Silti tuijotuksilta on mahdoton välttyä. Kerran eräs suomalainen keski-ikäinen nainen huusi minulle ”Sinäkin ulkomaalaisen kul***n lutkuttaja! Miksi ei vain voi pysyä omanmaalaisten kanssa?! Häpeäisit!” Onneksi tuo on jäänyt ainoaksi äärirajatapaukseksi, mutta kertoo hyvin siitä, kuinka on mahdoton olla tulematta huomatuksi yhdessä ollessa. 

Pääsääntöisesti ihmiset on kuitenkin hyvällä tapaa uteliaita meidän elämästä. Jotkut kysymykset – omaan korvaan ne hupsuimmat – nousee toisia useammin esiin. Ajattelin tänään vastata niihin täällä bloginkin puolella. 

Nykyään ei oikeastaan mitään, mutta alkuun se oli vaikeampi paikka meidän äidille. Hänellä oli huonoja kokemuksia nuoruudessa hyvän ystävän ulkomaalaisesta puolisosta, joka oli jäänyt jollain tapaa kummittelemaan. Nykyään B on todistanut hyväsydämisyytensä, mutta ei varmasti koskaan tule olemaan yhtä läheinen minun vanhemmille kuin toinen vävypoika. Kun ei ole yhteistä kieltä, ei pintaa syvemmälle pysty oikein raapaista. Silti he kyllä aina vakuuttelee, että tykkäävät kyllä B:stä, vaikka eivät kauheasti pystykään juttelemaan. 

B:n puolen sukulaisille meidän suhde olikin yllättäen vaikeampi ymmärtää. Kaiken myötä oon tajunnut, kuinka suvaitsevaisia valtaosa suomalaisista onkaan. Tiedän, että tuun ikuisesti olemaan monelle B:n läheiselle outolintu, toisille jopa pettymys, tein sitten mitä tahansa, yritin sitten kuinka paljon tahansa. Nykyään olen hyväksynyt asian. Kaikki ei vaan voi tykätä kaikista. En voi pakottaa ketään tykkäämään minusta. Onneksi meillä on kuitenkin toisemme. Se on mulle kaikki kaikessa. Kunhan meidän perheellä on kaikki hyvin, olen onnellinen.

Oman kokemuksen perusteella ei. Tää on tosi yleinen kysymys, mutta valitettavasti vastaus riippuu niin vastaajan omista kokemuksista. Mulla itsellä on välillä vaikeuksia ymmärtää suomalaisia miehiä, josta johtuen en itselle sopivaa miestä siitä joukosta löytänyt, vaikka todennäkösyydet olikin huomattavasti isommat. Oikeastaan juuri ne asiat, joita suomalaisissa miehissä oon inhoksunut, ei kuulunut B:hen. 

Mutta! En sano etteikö varmasti suomalaisista miehistä löydy yhtä tunnollisia, ahkeria, huomaavaisia ja epäitsekkäitä yksilöitä, ei vaan koskaan sattunut omalle kohdalle. Ja varmasti on olemassa kuspäisiä kosovolaisia miehiä. Mutta omalla kohdalla, omien kokemusten perusteella vastaus kysymykseen on ei. Vaikka aikuisten oikeasti etnisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko suhde helppo vai ei. Meidän yhteiset kemiat toimii ja se on se ratkaseva tekijä ihan kaikissa parisuhteissa.

Stereotypiat on aina loukkaavia. Kosovolaiset on temperamenttisia joukkosurmaajia ja suomalaiset sulkeutuneita alkoholisteja, eikös niin 😀  Eli vastaus on ei haittaa, eikä pelota.

Tottakai rasismi pelottaa. Saan itsekin kokea sitä aika ajoin kosovolaisilta. Mutta ajattelen sitä tosi harvoin. Leonin päiväkodin myötä pelko on alkanut hälvenemään, koska ei olla lainkaan törmätty rasismiin siellä. Toisekseen asutaan tosi monikulttuurisella asuinalueella ja haluttaisiin laittaa pojat viereiseen kouluun, jossa on luokka monikultuurisille lapsille ja englannin kielinen opetus.  

Kaiken kaikkiaan yritän kasvattaa pojista mielenkiintoisia, miellyttäviä ja karismaattisia persoonia rakastavassa kodissa ja jättää tilastot taka-alalle. Jokainen toivoo lapsilleen parasta. Kiusattavaksi saattaa joutua kuka vaan. Etukäteen sitä ei voi tietää, siksi sitä on myös turha murehtia.

Tottakai meillä on välillä kommunikointiongemia. Minulla on suomalaiset aivot, kommunikoin sen sitten millä tahansa kielellä, teen sen siten miten meillä on totuttu kommunikoimaan. Joskus jokin asia ei kuulosta hyvältä ulkomaalaisen korvaan, vaikka meille on ihan normaalia puhua niin. Ja sama toisinpäin. 

Huumori on sen suhteen yksi vaikeimmista osa-alueista. Joskus B:n perhe nauraa kaikki ihan mahat kippurassa jollekin asialle, ja kun B kääntää sen minulle tuijotan vain vaivaantuneesti ihan tyhmänä, koska mun mielestä siinä ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka monesti olen heidän seurassa yksin nauranut jollekin asialle ja he puolestaan katsoneet minua ymmyrkäisinä. 

Mutta, kommunikointiongelmia voi olla myös samankulttuurisissa suhteissa. Se hyvä puoli meillä ulkomaalaispariskunnilla on, että oletetaan automaattisesti, että tehdään asiat eri tavalla. Erimielisyydet ja erilaisuus on luonnollista, eikä merkki epävakaasta parisuhteesta.

Voiko tätä edes kysyä vaikuttamatta loukkaavalta? Ei, mulla ei ole mitään ”Kosovokuumetta” tai ”viidakkovilleyttä” tai ”gigolohimoa”, jos sitä tarkoitit. 😀 Toisekseen, jokainen on vapaa rakastumaan kehen vain. Mutta toisaalta, kun tätä ajattelee vähän syvemmin, jos suomalainen haluaa tapailla vain suomalaisia, siinä ei ole mitään outoa, mutta jos suomalainen tapailee vain, vaikka thaimaalaisia, sitä pidetään ihan jonain hyypiönä. Hassua…

Voisin varmaan, mutta en oikein haluaisi. En ole koskaan oikein innostunut parijärkkäilystä. Oonko ainoo, jonka mielestä se on jotenkin hirmu vastuullista?

Voi vitsit kun joskus päästäiskin treffeille! Mutta kuten jo yllä mainitsin, tuijotuksilta on vaikea välttyä oltiin sitten missä tahansa yhdessä. Suomalaiset tuijottaa hiljaa, mutta Kosovossa kosovolaiset tulee avoimesti kysymään B:ltä ”Mitäs, mitäs, onko hän sinun?” Mikä on muuten ihan super romanttista heidän kielellään. 

Mutta täytyy myöntää, tämmöisenä romantikkona osaan itsekin olla vähän parisuhdekyttä. Mun mielestä on ihana nähdä erilaisia pariskuntia ja luoda mielessä tarinoita heidän historiastaan. En siis itse missään nimessä ota tuijotuksia automaattisesti negatiivisesti. Ja ties vaikka ne katsoiskin, et vitsit mistähän toi on ostanu ton paidan, eikä meitä pariskuntana ollenkaan.

dress / Zara

sandals / Asos

bag / Gina Tricot

Parisuhdeongelmat – kelläpä ei olisi niitä? Varsinkin jos ette satu kuulumaan siihen normaaliin muottiin, miltä parisuhteen ”kuuluisi” näyttää. Onneksi nykyään on yleisesti hyväksyttyä olla suhteessa itselleen ulkomaalaisen kanssa. Silti tuijotuksilta on mahdoton välttyä. Kerran eräs suomalainen keski-ikäinen nainen huusi minulle ”Sinäkin ulkomaalaisen kul***n lutkuttaja! Miksi ei vain voi pysyä omanmaalaisten kanssa?! Häpeäisit!” Onneksi tuo on jäänyt ainoaksi äärirajatapaukseksi, mutta kertoo hyvin siitä, kuinka on mahdoton olla tulematta huomatuksi yhdessä ollessa. 

Pääsääntöisesti ihmiset on kuitenkin hyvällä tapaa uteliaita meidän elämästä. Jotkut kysymykset – omaan korvaan ne hupsuimmat – nousee toisia useammin esiin. Ajattelin tänään vastata niihin täällä bloginkin puolella. 

Nykyään ei oikeastaan mitään, mutta alkuun se oli vaikeampi paikka meidän äidille. Hänellä oli huonoja kokemuksia nuoruudessa hyvän ystävän ulkomaalaisesta puolisosta, joka oli jäänyt jollain tapaa kummittelemaan. Nykyään B on todistanut hyväsydämisyytensä, mutta ei varmasti koskaan tule olemaan yhtä läheinen minun vanhemmille kuin toinen vävypoika. Kun ei ole yhteistä kieltä, ei pintaa syvemmälle pysty oikein raapaista. Silti he kyllä aina vakuuttelee, että tykkäävät kyllä B:stä, vaikka eivät kauheasti pystykään juttelemaan. 

B:n puolen sukulaisille meidän suhde olikin yllättäen vaikeampi ymmärtää. Kaiken myötä oon tajunnut, kuinka suvaitsevaisia valtaosa suomalaisista onkaan. Tiedän, että tuun ikuisesti olemaan monelle B:n läheiselle outolintu, toisille jopa pettymys, tein sitten mitä tahansa, yritin sitten kuinka paljon tahansa. Nykyään olen hyväksynyt asian. Kaikki ei vaan voi tykätä kaikista. En voi pakottaa ketään tykkäämään minusta. Onneksi meillä on kuitenkin toisemme. Se on mulle kaikki kaikessa. Kunhan meidän perheellä on kaikki hyvin, olen onnellinen.

Oman kokemuksen perusteella ei. Tää on tosi yleinen kysymys, mutta valitettavasti vastaus riippuu niin vastaajan omista kokemuksista. Mulla itsellä on välillä vaikeuksia ymmärtää suomalaisia miehiä, josta johtuen en itselle sopivaa miestä siitä joukosta löytänyt, vaikka todennäkösyydet olikin huomattavasti isommat. Oikeastaan juuri ne asiat, joita suomalaisissa miehissä oon inhoksunut, ei kuulunut B:hen. 

Mutta! En sano etteikö varmasti suomalaisista miehistä löydy yhtä tunnollisia, ahkeria, huomaavaisia ja epäitsekkäitä yksilöitä, ei vaan koskaan sattunut omalle kohdalle. Ja varmasti on olemassa kuspäisiä kosovolaisia miehiä. Mutta omalla kohdalla, omien kokemusten perusteella vastaus kysymykseen on ei. Vaikka aikuisten oikeasti etnisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko suhde helppo vai ei. Meidän yhteiset kemiat toimii ja se on se ratkaseva tekijä ihan kaikissa parisuhteissa.

Stereotypiat on aina loukkaavia. Kosovolaiset on temperamenttisia joukkosurmaajia ja suomalaiset sulkeutuneita alkoholisteja, eikös niin 😀  Eli vastaus on ei haittaa, eikä pelota.

Tottakai rasismi pelottaa. Saan itsekin kokea sitä aika ajoin kosovolaisilta. Mutta ajattelen sitä tosi harvoin. Leonin päiväkodin myötä pelko on alkanut hälvenemään, koska ei olla lainkaan törmätty rasismiin siellä. Toisekseen asutaan tosi monikulttuurisella asuinalueella ja haluttaisiin laittaa pojat viereiseen kouluun, jossa on luokka monikultuurisille lapsille ja englannin kielinen opetus.  

Kaiken kaikkiaan yritän kasvattaa pojista mielenkiintoisia, miellyttäviä ja karismaattisia persoonia rakastavassa kodissa ja jättää tilastot taka-alalle. Jokainen toivoo lapsilleen parasta. Kiusattavaksi saattaa joutua kuka vaan. Etukäteen sitä ei voi tietää, siksi sitä on myös turha murehtia.

Tottakai meillä on välillä kommunikointiongemia. Minulla on suomalaiset aivot, kommunikoin sen sitten millä tahansa kielellä, teen sen siten miten meillä on totuttu kommunikoimaan. Joskus jokin asia ei kuulosta hyvältä ulkomaalaisen korvaan, vaikka meille on ihan normaalia puhua niin. Ja sama toisinpäin. 

Huumori on sen suhteen yksi vaikeimmista osa-alueista. Joskus B:n perhe nauraa kaikki ihan mahat kippurassa jollekin asialle, ja kun B kääntää sen minulle tuijotan vain vaivaantuneesti ihan tyhmänä, koska mun mielestä siinä ei ole mitään hauskaa. Ja kuinka monesti olen heidän seurassa yksin nauranut jollekin asialle ja he puolestaan katsoneet minua ymmyrkäisinä. 

Mutta, kommunikointiongelmia voi olla myös samankulttuurisissa suhteissa. Se hyvä puoli meillä ulkomaalaispariskunnilla on, että oletetaan automaattisesti, että tehdään asiat eri tavalla. Erimielisyydet ja erilaisuus on luonnollista, eikä merkki epävakaasta parisuhteesta.

Voiko tätä edes kysyä vaikuttamatta loukkaavalta? Ei, mulla ei ole mitään ”Kosovokuumetta” tai ”viidakkovilleyttä” tai ”gigolohimoa”, jos sitä tarkoitit. 😀 Toisekseen, jokainen on vapaa rakastumaan kehen vain. Mutta toisaalta, kun tätä ajattelee vähän syvemmin, jos suomalainen haluaa tapailla vain suomalaisia, siinä ei ole mitään outoa, mutta jos suomalainen tapailee vain, vaikka thaimaalaisia, sitä pidetään ihan jonain hyypiönä. Hassua…

Voisin varmaan, mutta en oikein haluaisi. En ole koskaan oikein innostunut parijärkkäilystä. Oonko ainoo, jonka mielestä se on jotenkin hirmu vastuullista?

Voi vitsit kun joskus päästäiskin treffeille! Mutta kuten jo yllä mainitsin, tuijotuksilta on vaikea välttyä oltiin sitten missä tahansa yhdessä. Suomalaiset tuijottaa hiljaa, mutta Kosovossa kosovolaiset tulee avoimesti kysymään B:ltä ”Mitäs, mitäs, onko hän sinun?” Mikä on muuten ihan super romanttista heidän kielellään. 

Mutta täytyy myöntää, tämmöisenä romantikkona osaan itsekin olla vähän parisuhdekyttä. Mun mielestä on ihana nähdä erilaisia pariskuntia ja luoda mielessä tarinoita heidän historiastaan. En siis itse missään nimessä ota tuijotuksia automaattisesti negatiivisesti. Ja ties vaikka ne katsoiskin, et vitsit mistähän toi on ostanu ton paidan, eikä meitä pariskuntana ollenkaan.

dress / Zara

sandals / Asos

bag / Gina Tricot