Vuosi ilman isää
Juhlapyhät on kokeneet inflaation. Viime vuonna mulla oli sentään syy olla viettämättä juhannusta. Se rsv mistä aina varoiteltiin, vei Vilhon lastenosastolle. Nyt me ollaan taas kahden, eikä päivä eroa muista. Oltiinhan me taas kipeinä, mä keksin tekosyyksi sille miksi en jaksakaan poistua kotoa koko parittomana viikonloppuna.
Ei Vilho vielä ymmärrä. Ei, että on juhannus. Eikä sitä, että on nähnyt isänsä tasan vuosi sitten viimeeksi. Hän ei osaa kaivata juhlia, eikä osaa kaivata isää.
Kävellään kaupungilla. Ollaan ehkä ainoita ihmisiä koko korttelissa. Tuntuu pahalta. Yksinäiseltä, surulliselta, tai joltain, mitä en osaa sanoiksi pukea. Yritän olla miettimättä mitä kaikki muut tekevät. Mitä mun perheestä se pois viety osa ehkä tekee.
Mennään rannalle. Siellähän ne muutkin olivat. Yksinäisyys katosi ja soluttaudun väenpaljouteen. Olo tuntuu taas normaalilta. Ympärillä paljon onnellisia perheitä, mutta niin ollaan mekin. Nyt kahden, huomenna taas nelistään.
Miten pitkä onkaan ollut vuosi. Miten paljon onkaan tapahtunut. Ihan liikaa. Oot ollut taas idiootti, sanoisin peilikuvalleni, mutta käännän ajatuksen toisin. Minäkö? En minä ole mitään menettänyt. Aika moni on.
Mietin tunnenko mitään. Äitinä ehkä surua, kun en voi tarjota pojalleni kaikkea. Siinäpä se. Ei hän ymmärrä, eikä hän menetä vielä mitään. Onneksi hän on pysynyt poissa, on ajatus, jonka sysään aina uudestaan pois mielestä. Itsekäs ajatus. Jos voisin, pitäisin Vilhon aina omana. Mun lapsi.
Vilho vuosi sitten. Sama hymy naamalla. Mikään vuodessa ei ole sitä muuttanut. Vain yhä harvempi sitä pääsee enää todistamaan. Ehkä joskus hän hymyilee taas kaikille.
Jaa oma kokemuksesi