Istut mun viereen. Toistat mun nimeä. Niiskutat. Mä käännän pääni pois. Ajattelen, että oot liian lähellä. Hetki sitten purit pahaa oloasi. Vahingossa sanoit ehkä vähän liikaa. Ja siinä sä itket. Soperrat anteeksipyyntöä. Tekopyhää. 

Oot liian lähellä.

Haen meidän lapset. Vaihto sairaalassa. Edes mun sukulaiset ei halua sua nähdä. Ja taas me itketään. Kysyt pärjäänkö mä, johon vastaan kielteisesti. 

Perhe koossa. 
Ja sä rikoit sen taas. 

Juhlapyhät on kokeneet inflaation. Viime vuonna mulla oli sentään syy olla viettämättä juhannusta. Se rsv mistä aina varoiteltiin, vei Vilhon lastenosastolle. Nyt me ollaan taas kahden, eikä päivä eroa muista. Oltiinhan me taas kipeinä, mä keksin tekosyyksi sille miksi en jaksakaan poistua kotoa koko parittomana viikonloppuna.

Ei Vilho vielä ymmärrä. Ei, että on juhannus. Eikä sitä, että on nähnyt isänsä tasan vuosi sitten viimeeksi. Hän ei osaa kaivata juhlia, eikä osaa kaivata isää.

Kävellään kaupungilla. Ollaan ehkä ainoita ihmisiä koko korttelissa. Tuntuu pahalta. Yksinäiseltä, surulliselta, tai joltain, mitä en osaa sanoiksi pukea. Yritän olla miettimättä mitä kaikki muut tekevät. Mitä mun perheestä se pois viety osa ehkä tekee.

Mennään rannalle. Siellähän ne muutkin olivat. Yksinäisyys katosi ja soluttaudun väenpaljouteen. Olo tuntuu taas normaalilta. Ympärillä paljon onnellisia perheitä, mutta niin ollaan mekin. Nyt kahden, huomenna taas nelistään.

Miten pitkä onkaan ollut vuosi. Miten paljon onkaan tapahtunut. Ihan liikaa. Oot ollut taas idiootti, sanoisin peilikuvalleni, mutta käännän ajatuksen toisin. Minäkö? En minä ole mitään menettänyt. Aika moni on.

Ovikello soi. Lapset innostuu. Kaikki kolme. Kurkkaan ovisilmästä. Siellä sä seisot nurkassa, katse yleensä kännykässä. Sulla ei ole taas aikomustakaan nähdä mua, tai edes poikaa vilaukseltakaan. Ovi avautuu ja jäät sen taakse. Tuskin on sattumaa. Alkaa itku, kun sisarukset lähtevät. Laitan oven kiinni ja lohdutan. 

Itku vaihtuu hymyyn. Mun hymypoika. 

Mietin tunnenko mitään. Äitinä ehkä surua, kun en voi tarjota pojalleni kaikkea. Siinäpä se. Ei hän ymmärrä, eikä hän menetä vielä mitään. Onneksi hän on pysynyt poissa, on ajatus, jonka sysään aina uudestaan pois mielestä. Itsekäs ajatus. Jos voisin, pitäisin Vilhon aina omana. Mun lapsi.

Vilho vuosi sitten. Sama hymy naamalla. Mikään vuodessa ei ole sitä muuttanut. Vain yhä harvempi sitä pääsee enää todistamaan. Ehkä joskus hän hymyilee taas kaikille.

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X