Lapsen suru
Olet isin tyttö. Aina ollutkin. Aina siitä päivästä lähtien, kun synnyit. Hän rakasti sinua kai ensimäisenä, kun itse vielä synnytyksen jälkeen ihmettelin kaikkea uutta.
Tekee mieli ottaa kuva, video, äänite. Lähettää se hänelle. Katso! Näetkö mitä sä teit meille? Hänelle! Tätä se on aina. Oletko sä oikeasti onnellinen? Ollaanko me enää ikinä?
Kerro kaikki, vaatii lapsi itkun seasta. Miksi te erositte, miksi iskä lähti, miksei se enää rakasta sua?
Niin miksi?
Hän oli itsekäs. Ei hän välittänyt meistä muista. Kuulen oman ääneni ajatuksista huolimatta kertovan, että minäkään en tiedä, sun täytyy kysyä iskältä. Joskus niin vaan tapahtuu.
Joskus. Elokuvissa, saippuasarjoissa. Joskus ihan oikeassa elämässä. Mä en ikinä voisi -lause oli vain hyvin näytelty vuorosana.
Lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen avaan perheneuvolan oven. Käyn siellä hengähtämässä – kirjaimellisesti, sillä tunnin käynti sekä alkoi, että päättyi hengitysharjoituksiin.
Vituttaa. Mitä mä täällä teen? Mun paikalla kuuluisi istua se, joka tämän kaiken aiheutti ja aiheuttaa edelleen.
Lapsen tunteenpurkaus, jonka isän lähtö sai aikaan. Muutamia kuukausia vanha vauva kantoliinassa, käsikädessä taapero ja jalkaani kietoutunut tunteiden pyörremyrsky. Tuntematon ohikulkija huomaa tilanteen toivottomuuden ja kantaa sätkivän lapsen kotiovelle saakka.
Parittoman sunnuntain ilta. Sängyllä makaava raunio siitä, mikä tuo lapsi joskus oli. Myrskyn jälkeen on tyyntä. Liian tyyntä, ihan niin että pelottaa. Lapsi ei reagoi, paitsi hiljaa valuvilla kyyneleillä. Tuntee kai liikaa, tai on jo liian turta kaikkiin tunteisiin. Vasta tunnin tai kahden päästä hiljaa palaa suoriutumaan.
Avaan oven innokkaan ovikellon rimputtelun jälkeen. Sisään ryntää yleensä normaalisti innoissaan oleva vanhin poikani. Oven raosta kuuluu kuitenkin itkua. Joskus itku vain siirtyy oven raosta sisään, mutta joskus itkijä saa tarvitsemansa. Suljen oven ja seuraan välillä ovisilmästä tilanteen etenemistä.
Tuo näytelmä on surkeaa katsottavaa. Lapsi, joka ei halua päästää irti. Ei halua sanoa hyvästejä, eikä lohduttautua sillä, että pian taas nähdään. Tilanne ei hoidu lapsen kanssa heitetyillä yläfemmoilla. Surkeaa.
Perheneuvolakäynnin jälkeen mieli on okei. Se on mitä on, on jo päähän iskostunut fraasi, jonka liitän vahvasti päivittäin kohdattaviin tilanteisiin. Vanhemmuus ei ole enää mitään mitä sen kuuluisi olla, vaan pelkkä velvollisuus mulle. Vitutus on sitäpaitsi ehkä lievin tunnetila, mitä tilanne on tuonut mukanaan. Olen odottavainen, kuten aina, ja uskon, että tästä voisi olla jopa eniten hyötyä.
On vaikea kertoa missä kiikastaa. Ei sitä voi kertoa, eikä sanatkaan riitä. Lapsi oireilee kaikella tapaa eikä sitä ulkopuoliset, isä mukaan lukien, voi nähdä, tai ymmärtää.
Kun vastaan jälleen kysymykseen, mistä tunteista haluan päästä eroon, vastaan totuudenmukaisesti, etten vielä mistään, jos ollenkaan. Vihan liekki saa bensaa lapsen kyyneleistä. Olo on voimaton. Miten voisin auttaa?
On raskasta surra ja kannatella toisen surua. On raskasta nähdä omin silmin, mitä suru rakkaalleen tekee. On raskasta ajatella, että joskus se helpottaa, kun ei usko siihen vielä itsekään.
Mä tiedän miltä susta tuntuu, lohdutan pitkin viikkoa ikävöivää esikoistani, eikä tieto siitä etten itsekään ole yksin tunteitteni kanssa lohduta yhtään.
Jaa oma kokemuksesi