Mun suhde koiriin on todella ristiriitainen. Kun olin ensimmäisellä luokalla koulussa, meille otettiin koira. Olin juuri täyttänyt tammikuussa kahdeksan vuotta, kun Onni saapui yllätyksenä meille. Oltiin perheen kanssa hiihtolomalla ja haettiin Lempäälästä kotimatkalla Onni. Onni oli Kiinanpystykorva, eli Chow Chow. Onni tuli meille ikään kuin kaveriksi mulle. Kun pääsin koulusta aikaisemmin kuin vanhempani töistä – Onni oli odottamassa kotona. Se oli myös vahtikoira, mikä toi vanhemmilleni varmasti tietynlaista turvallisuutta, kun olin yksin kotona. Onnin kanssa kasvoin aikuiseksi. Onni tuli meille kun olin lapsi, eli meillä kun olin teini ja kuoli kun olin 19-vuotias, odotin Alinaa silloin.
Onni oli harjoitus. 
Kuulostaa karulta, mutta Onni oli vähän harjoituskappale. Sen kanssa opittiin miten paljon se jaksoi leikkiä, missä meni rajat ja miten paljon aikaa koiran kanssa arjessa meni (esimerkiksi lenkit). Onni oli hyvin kiltti ja rakastava, mutta myös todella itsepäinen. Ruokaan ei saanut koskea, siitä tuli murinaa. Lenkki saattoi stopata vaan, koska Onni ei halunnut enää liikkua. Onnissa parasta oli se, että tuli aina luo kun itketti. Ja antoi mun aina makoilla mahan päällä, siis oli ns. tyynynä.
Melkein kaikilla perheessämme on koira. 
Veljeni perhe on ainut, joilla ei ole lemmikkejä. Siskollani on kaksi koiraa, miehen siskolla yksi koira, vanhemmillani yksi koira (nykyisin Chow Chow nimeltä Otto, hyvin erilainen kuin Onni. Lempeämpi luonne), sekä mieheni vanhemmilla kaksi koiraa. Niitä siis riittää ja välillä saadaan joku koira meille hoitokoiraksikin.
Vaikea tulkita, pieni pelko. 
Ihmisiä osaan tulkita, mielestäni todella hyvin. Olen intuitiivinen ihminen ja tunnen hyvä ja huonot vibat ihmisistä heti. Kuin ”hajuna” ilmassa. Koirista sen sijaan en tiedä. En tiedä saako silmiin katsoa ja jos katsonkin – tulee epävarma fiilis. Osaan kyllä rapsuttaa ja leikkiä, mutta pieni epäluottamus takaraivossani aina on.
Alina sai ikuiset arvet. 
Jouluna 2016 Alina konttasi lattialla. Tutun koira oli lattialla ja on hieman arka. Jostain syystä pelkää lapsia, mutta syytä siihen ei tiedetä. Koira on muuten iloinen eikä satuttaisi kärpästäkään, joten tapahtuma tuli todella puskista. Alina konttasi koiran ohi (koskematta laisinkaan), kunnes koira säikähti ja näykkäsi. Ei satuttaakseen, mutta osoittaakseen reviirinsä tms. Kun terävät hampaat koskee pienen 1-vuotiaan nenään, voitte varmasti kuvitella tilanteen. Alina ei itkenyt ollenkaan, mutta verta valui aika paljon ja soitettiin heti hätäkeskukseen. Menimme terveyskeskukseen, missä tarkastettiin rokotukset (oli kunnossa) ja liimattiin haava paikoilleen. Muuten olisi tikattu, mutta koska kyseessä ei ollut purema vaan raapaisu, nenästä törrötti iholipare, mikä pystyttiin liimata paikoilleen. Ihana uutinen tässä kaikessa on se, että Alina ei saanut mitään traumoja koirista. Niin olisi voinut käydä! Alina on hyvin eläinrakas ja tykkää etenkin koirista ja possuista. Tapahtumasta ollaan Alinalle sanottu ja arpeakin ollaan katseltu peilistä. Arpi on ikuinen, mutta onneksi melko pieni. Kun Alina kasvaa, arpikin kasvaa – mutta noin nättejä kasvoja ei voi pilata mikään. Alinalle olen sanonut, että arvet kertovat elämästä. Arpiakin voi oppia rakastamaan, kun niistä tulee osa omaa identiteettiä. Esimerkiksi omat raskausarvet ei ärsytä mua enää yhtään – ne on jotenkin oudolla tavalla hyvin rakkaita. Onko mitään kauniimpaa tapaa saada arpia kuin raskaus? Mun mielestä ei. Tämä tilanne kuitenkin sai mulle pienen pelon. Se pelko ei ehkä näy ulospäin, mutta en luota enää kilteinpäänkään koiraan. Tarkoitan, että vaikka joku sanoisi mulle ”meidän Pusse ei koskaan purisi eikä tekisi mitään kellekään, ei ole koskaan tehnyt”, niin vastaan mielessäni ”juu ei, ainakaan vielä”. Koirissa epävarmuuden aiheuttaa se, etteivät ne voi puhua. Jos maailman kiltein koira on vaikka todella kipeä tassusta (eikä osaa kertoa siitä), joku lapsi menee koskemaan tassua, niin koira voi kivun takia purra. Ajattelematta sen kummemmin. Joten siksi, etenkin vauvojen ja pienten lasten kanssa täytyy olla silmät takaraivossakin, kun samassa huoneessa on koira. 
Meille ei tule koiraa. 
Niin söpöjä ja ihania kuin koirat onkin, meille ei sellaista tule. Olen ollut aina vähän sellainen ”koirat ovat vauvoja niille kellä ei ole vauvoja omasta tahdosta” -tyyppi. Esimerkiksi siskoni ei halua omia lapsia, mutta hoivavietti silti löytyy. Se kohdistuu vain omiin koiriin. Ja se on täysin ok, tietenkin. Itselle hoivavietti on aina tarkoittanut, että haluan lapsia. Ja kun tässä ruuhkavuosia elellään, ei tulisi mieleenkään hommata tähän vielä koiraa. Kaikki eläinlääkärikulut, pissatukset, hoitamiset, lenkit yms. Ei. Ei tähän elämään. Ihanaa kuitenkin on, että saadaan välillä hoitokoiria meille. Lisäksi mies on maininnut, että koirat on huono juttu myös ilmastolle. Tai ei koirat, vaan lemmikit. Eikä niin, että tuomitsee kaikki ilmaston saastaajiksi jos omistaa koiran – vaan tarkoittaen, että jos koira ei ole välttämätön (sellainen, että välttämättä haluaa, on aina haaveillut tms), niin sitä ei kannata ottaa. Ja olen samaa mieltä. Ylipäätään harkitsemattomat ”otetaan pentu kun se on niin söpö” – ostokset oksettaa mua. Koira on eläin, ei tuote. Jos impulsiivisia ostoksia haluaa tehdä – osta laukku.
Koira vai kissa? 
Ei kumpikaan – tai molemmat. Siis en ottaisi kumpaakaan lemmikiksi, mutta tykkään molemmista. Usein varsinkin” kissaihmiset” vihaa koiria, mikä on mun mielestä aika kummallista. Rotujakin on niin paljon erilaisia. Eikä kissat ja koirat poissulje toisiaan mun mielestä mitenkään. Mutta jos meiltä kysytään; me valitaan pupu. Erityisesti ranskanluppa. Koiramainen, ihmisrakas, sisäsiisti ranskanluppa. Mutta ei nyt – sitten kun lapset vähän kasvaa. 
Mikä on sun lempieläin? Oletko eläinrakas? Team koirat, team kissat, team puput vai vaikkapa team hämähäkit? 🕷️ Vai sanotko kaikille lemmikeille nääh? 
– Emilia

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X