Kuten olen aiemmissa postauksissa kertonut, lastemme sisaruussuhteen muodostuminen on tuntunut sujuvan vähän liiankin ruusuisesti. Ainakin siihen nähden, millaiset kauhukuvat mielessäni vilistivät koko kuopuksen odotusajan. 

Mutta yhden suurimmista jännityksen aiheuttajista, joista olen useammalta taholta varoituksia kuullut, tuli vastaan noin kuukausi sitten, kun vauva lähti kunnolla ryömimään. Oivaltaen tietysti samalla, että kaikki isoveljen hienot lelut olivat nyt hänen saatavillaan. 


Voitte kuvitella sen riemun, joka pienessä ihmisessä syttyy, kun hän on elämänsä ensimmäisen puolivuotisen pötköttänyt puolen metrin päässä mitä mielenkiintoisemmista tavaroista, mutta ei vain ole kyennyt saamaan niistä otetta. Kunnes sitten eräänä päivänä…

Ja sitten lisätään samaan kuvitelmaan omistushaluisuuteen ja hypertarkkuuteen taipuvainen taapero, joka joutuu käymään suuria sisäisiä kamppailuja jopa silloin, kun kylässä on samanikäinen leikkikaveri jakamassa HÄNEN lelujaan. Ei siis ole vaikea arvata, kuinka riemuissaan tämä taapero on hurjaa vauhtia ryömivästä ja loputtoman uteliaisuuden omaavasta pikkusiskosta, joka ei edes lähde omaan kotiinsa vierailun päättyessä, vaan on siinä vieressä vaanimassa Koko Ajan.

Viimeinen kuukausi on siis kieltämättä ollut keskimääräistä hankalampi täällä kotirintamalla. Kädet, tai raajat ylipäätään, ovat tuntuneet loppuvan pahasti kesken, yrittäessäni osallistua taaperon leikkeihin ja pidätellä samalla ryömivää täystuhoa omien lelujensa parissa. Monet itkut on itketty (pääosin taaperon suunnalta) ja lukemattomat keskustelut käyty molemminpuolisesta jakamisesta ja kivan kaverin taidoista. Mutta vähitellen, ja yllättävän nopeastikin, tilanne on helpottanut.

Taaperomme on jälleen osoittanut kykenevänsä asioihin, joita skeptinen äiti ei etukäteen osannut uskoa (pitää ehkä kehittää tätä kannustavaa ajatusmallia). Poika ei enää saa paniikkikohtausta joka kerta, kun vauva lähestyy hänen lelujaan (pikkuautot ovat poikkeus), ja tyyppi on jopa ottanut asiakseen etsiä mahdollisimman monta lelua vauvalle ja kasata ne tämän eteen aina ennen oman leikkinsä aloittamista. Tavaroiden lainailukin sujuu jo mukavasti (pikkuautot jälleen poikkeus) ja välillä osataan jopa yhdessä nauraa sille, kun täystuho ehtii karata räjäyttämään junaradan tai legorakennelman ällistyttävällä nopeudella. 

Välillä toki taaperon ymmärrys pientä siskoa kohtaan on vähissä. Ja sitten taas itketään. Ja puhutaan asia läpi. Mutta toivottomalta tämä ei tunnu enää ollenkaan. Paitsi pikkuautojen kohdalla. Mutta ne eivät muutenkaan läpäise kaiken suuhunsa tunkevan vauvan turvallisuusseulaa, joten annetaan asian olla toistaiseksi.


Mitähän vaihetta sitä seuraavaksi alkaisi jännittämään?

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X