Syömishäiriö - Opettele syömään

Olen ollut aina todella hoikka. Teininä kasvupyrähdyksessä hoikimmillaan ”lievästi alipainoinen”, mutta elin ihan normaalisti. Kotona oli aina ruokaa ja koskaan ei tarvinut kärsiä nälästä. Meillä ei lähes koskaan ollut herkkuja (mikä on vain hyvä asia) ja liikuin kolme kertaa viikossa baletissa – välillä tanssin enemmänkin. Kouluruoka oli pahaa ja mielessä oli sosiaaliset suhteet enemmin kuin ruoka, joten lautanen oli aina melko tyhjä. En koskaan osannut arvostaa tervettä ja upeaa kroppaani, sillä pojat usein haukkuivat mua kukkakepsiksi ja myöhemmin ”laudaksi”. Aina ilmeisesti jostain pitää haukkua, vaikka olisi kuinka hyvä. Ihailin vähän muodokkaampia tyttöjä ja toivoin, että mulla olisi itselläkin vähän enemmän läskiä luiden ympärillä. Joskus täysi-ikäisyyden aikoihin huomasin parhaat puoleni ulkonäössä ja tykkäsin katsoa itseäni peilistä. Sitten tulin raskaaksi ja paino kasvoi 20kg puolessa vuodessa.

Joka kerta kun astuin neuvolassa puntarille, syke nousi. Painoa vaan ropisi lisää kuin vettä taivaalta syysmyrskyssä. Neuvolassa tsempattiin, että on hyvä kun painoa kertyy. Ja hyvä se olikin, vauvan kannalta! Ihmettelin vain mistä kaikki paino tuli, kun vauva oli pienikokoinen ja itse oksensin kaiken ulos ihan raskauden alusta, vielä synnytyksen loppuun saakka. Painoa tuli yhteensä 20kg ja 15kg siitä lähti pois synnytyksessä. Isoin osa oli turvotusta –  v a l t a v a a  turvotusta. Ja siinä kesti, ennen kuin se lähti. En meinaa esimerkiksi tunnistaa kasvojani Alinan ristiäiskuvista! En palautunut täysin entiseen kokooni, mutta olin tyytyväinen. Kun selkä pamahti rikki synnytyksessä, niin liikunnalle sai sanoa heipat.

Pari vuotta siitä, tulin uudelleen raskaaksi. Painoa kertyi taas (vaikka jälleen oksentelin kaiken ulos), mutta ajattelin että se paino myös taas lähtee. ”Olen kuitenkin Emilia, mun identiteetti on olla hoikka – aina”. No, eipä vaan lähtenyt. Nyt painan 16kg enemmän kuin silloin ennen Alinaa. Ja 10kg enemmän kuin Alinan syntymän jälkeen. Viimeisimmästä synnytyksestä tulee keväällä täyteen kolme vuotta ja alan tajuamaan, etten tästä enää laihdukaan.

Kun viime vuonna kävin neuvolassa ottamassa influenssarokotteen, juteltiin terveydenhoitajan kanssa mun painosta. Sanoin että en koe olevani iso, mutta haluan laihduttaa ja palautua niin, että koen olevani taas omassa kehossani. Sairaalloisesti ylipainoinen terveydenhoitaja sanoi ”olet normaalipainoinen, sun ei tarvitse laihduttaa”. Ja tuo vähättelyn määrä sai mut ärsyyntymään. Aloin ajatella, että no jos olen normaalipainoinen, niin mulla ei ole hätää. Voin syödä ja juoda mitä haluan – kuten nuorempanakin. No, tänä vuonna havahduin kun meikkasin kasvojani, ettei nämä turvonneet kasvot tunnu enää omalta.

Koen (ja mulle on sanottu), että mulla on jonkinlainen syömishäiriö. Ei anoreksiaa, ei bulimiaa, ei mitään sellaista mikä laihduttaa. Syömishäiriöitä on niin monia erilaisia! Koen, että en osaa pitää ruokavaliostani huolta. Syön suruun ja iloon. En ahmi, en oksenna, en seuraile painoa, enkä syö isoja annoksia. Syön pieniä annoksia, mutta aivan liian harvoin. Energiat laskee, nostan ne äkkiä ylös sipsillä ja karkilla. Osaan tehdä lapsille joka päivä hyvää ja ravinteikasta ruokaa, mutta en itse koskaan syö sitä. En osaa sanoa miksi. Ehkä siksi, ettei ole vielä ”järkyttävän kova nälkä”. Kun mies viikonloppuisin kokkaa jotain kunnon ruokaa – syön, mutta mietin vain mielessäni seuraavia naposteluja.

Kuinka vaikeaa se voi olla? Tiedän mitä on terveellinen ruoka, tiedän millainen on hyvä lautasmalli, tiedän kuitujen ja veden hyödyistä, tiedän ateriarytmistä. Sitä en tiedä, miksi tervellistä ruokaa on vaikeaa saada lautaselle, laittaa ruokaa suuhun, pureskella hyvin ja nielaista. Ja siksi koen, että kärsin jonkinlaisesta syömishäiriöstä.

Jotkut saattavat ajatella uudenvuodenlupaukset turhina ja lapsellisina, mutta lapsenmielisyys on piristävä piirre. Tänä vuonna olen keskittynyt uuteen arkeen; päiväkotiin, opiskeluihin, oppimiseen, jaksamiseen yms. Ensi vuosi voisi olla hyvää aikaa fyysiseen hyvinvointiin. Enkä puhu pelkästään siitä, että kasvot ovat turvonneet ja kroppa ei tunnu omalta – puhun myös terveydestä. Selkä voisi ehkä paremmin, jos oma keskikroppa kantaisi paremmin. Ibs voisi helpottua, jos ruokavalio muuttuisi paremmaksi. Mieli voisi olla virkeämpi, kun liikkuisin enemmän. Se on vain se ensimmäinen ja vaikea askel, mikä vain täytyy tehdä. En halua enää ensi vuonna tähän aikaan katsoa itseäni peilistä inhoten, tai kokea sitä tunnetta etten vieläkään osaa syödä. Tämä häiriö syömisessä on korjattavissa oleva, mikä vaatii vain motivaation ja ryhdistäytymisen. En koe tilannetta vakavaksi, mutta haluan tehdä tälle jotain ennen kuin tilanne muuttuu huonommaksi.

Loppuun kuvia vuosien 2017-2020 varrelta. Painon jojoilua on ollut, mutta sitä ei oikein näissä kuvissa huomaa kuin kasvoista. Mutta vaatekoko on näiden kuvien kohdalla ollut välillä pieni XS ja välillä L. (Pahoittelen muutamien kuvien laatua).

– Emilia