Arkisia kuulumisia

Alkuun muistuttelen, että meidän kuulumisia voi seurata myös Instagramissa: tarinasinusta. En ole ehkä se aktiivisin päivittäjä, mutta Instagramissa näkee silti eniten tavallista arkeamme. Yleensä saan jonkun aktiivisuuspuuskan ja julkaisen parina päivänä monta tarinaa, mutta sitten voikin taas tulla pidempi hiljainen tauko. Sieltä näkee kuitenkin eniten sellaista ihan tavallista arkea, tänne blogiin kun kirjoittelen yleensä pidempiä aihepostauksia.

Sitten kuitenkin itse kysymykseen eli mitä meille kuuluu. No, erittäin hyvää! Ollaan kotiuduttu loistavasti sekä uuteen asuntoon että uudelle paikkakunnalle. Meillä on ikävä ainoastaan sitä, että Prismaan oli kävellen alle viiden minuutin matka. Se on kuitenkin melko pieni paha, meiltä kun kuitenkin löytyy auto, eikä lähikauppaankaan kävele nytkään kuin vartin verran. Vaikkei se nyt Prisma olekaan.

Päivät kuluvat noin muuten hyvin tavalliseen tapaan. Perhekerhot ovat tauolla koronan vuoksi, joten vietämme suurimman osan päivistä kotona. Harmittaa, ettei poika näe nyt muita lapsia, mutta muuten tämä tilanne sopii meille hyvin. En erityisemmin kaipaa äitiseuraa, minulle riittää somen vertaistuki oikein hyvin. Mutta pojan puolesta asia on sääli. Tosin täytyy myöntää, että liika on liikaa ja joskus olisi kiva tehdä muutakin kuin olla kotona… Mies on ollut myös kanssamme kotona jo melkein vuoden, vaikka tekee tietysti etänä töitä aina päivisin.

Yksi ihanin asia uudessa kodissa on, että meiltä on nyt todella lyhyt matka pojan isovanhempien luokse. Ikävä kyllä matka piteni nyt samalla sitten toisiin isovanhempiin, mutta asumme nyt lähempänä omia vanhempiani, mikä on ehkä itselleni se mieluisin paikka asua. Se johtuu ihan vain siitä, että vanhempieni koti on yhä minullekin ”koti” eli voin mennä sinne melkeinpä milloin vain viettämään aikaa. Tällainen paikka ja mahdollisuus puuttui aiemmalta paikkakunnalta. On ihanaa, kun pääsee helposti pois kotoa, jos iskee tylsyys ja seinät alkaa kaatua päälle.

Palataanpa sitten arkeemme. Pyrimme yhä ulkoilemaan ainakin kerran päivässä. Se on nyt ihanan helppoa, kun ulkoilu onnistuu omalla pienellä takapihallakin. Lumen johdosta poika myös viihtyy hyvin, kun saa kaivaa sitä lapiolla. Kovilla pakkasilla tai ihan kamalalla säällä emme ulkoile, mutta muuten kyllä melkeinpä joka päivä. Päivät tuntuvat ilman ulkoilua todella pitkiltä. Pukemisesta meillä ei kyllä tykkää kukaan ja se onkin ainoa huono puoli talviulkoilussa.

Sisällä pyrin leikkimään pojan kanssa mahdollisimman paljon. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä kaivaudun vain sohvan nurkkaan ja selaan puhelinta. Tai yritän tehdä niin. Teen tämän yleensä sitten, kun poika jostain syystä onkin viihtynyt jo hetken omissa oloissaan (tapahtuu kyllä hyvin harvoin). Mutta hänellä on selvästi jonkinlainen puhelintutka ja hän yleensä kiitää salamana luokse, kun vain otankin sen esiin. Puhelimella tulee siis oltua suhteellisen vähän pojan hereillä ollessa, koska se ei vain kertakaikkiaan onnistu. 

Kaikkea aikaa en kuitenkaan millään jaksa leikkiä pojan kanssa, joten välillä onneksi riittää ihan vain sekin, että istun vierellä lattialla ja kommentoin silloin tällöin pojan touhuja. Yritän myös jonkin verran tehdä kotitöitä pojan kanssa yhdessä. Joskus se onnistuu ja joskus taas lahkeessani roikkuu kitisevä paino, jonka johdosta lykkään homman suosiolla myöhemmäksi. 😀

Pojan päiväuniaikaan rentoudun tekemällä milloin mitäkin. Eli teen kaikkea muuta paitsi kotitöitä. Välillä kirjoitan blogiin postausluonnoksia, välillä makaan sohvalla instagramia selaillen ja välillä pelaan tietokoneella, etenkin, jos johonkin peliin on tullut uusi päivitys ja se jaksaa taas kiinnostaa.

Havahduin nyt myös kauhuissani siihen, että hoitovapaahan loppuu jo puolen vuoden päästä. Ihan kamalaa! Väläyttelinkin tuossa miehelle ohimennen, että mitäpä jos jatkaisikin sitä vielä loppuvuoden… Raha kyllä kelpaisi, mutta kun me nyt kuitenkin jotenkin pärjätään näinkin… Viihdyn hyvin kotona, vaikka se välillä onkin puuduttavan tylsää. En kuitenkaan haluaisi vielä töihin – ei ole pienintäkään hinkua sinne. En myöskään koe olevani valmis laittamaan lasta vielä hoitoon, vaikka tässä nyt onkin se puoli vuotta aikaa kasvaa.

Etsimme myös yhä ns. loppuelämän kotia. Sitä ei vain millään löydy, eikä asuntokauppa oikein ole muutenkaan vilkastunut. Koteja ei tule myyntiin! Alkuun ajateltiin, että loppuvuosi ja joulu vähensi tarjontaa, mutta eipä tuolla vieläkään ole parannusta näkynyt. Ehkä myöhemmin keväällä? Olisi ihanaa päästä jo muuttamaan omakotitaloon ja ihan omaan kotiin. Vaikka tämä väliaikainen asuntokin on kiva, että siitä ei varsinaisesti ole kyse.

Blogiin tulee kirjoiteltua enää aika harvoin kuulumisia tai mitään tavallisia arkijuttuja, koska ne toistaisivat niin paljon itseään. Tällaista arkemme pitkälti on! Kannattaa siis tosiaan seurata meitä Instagramin puolella, jos tavallinen arki kiinnostaa enemmän, vaikka ei se siellä sen ihmeellisemmäksi tietystikään muutu.