Mutaan juuttunut rengas.

Elämä on arvaamatonta. Tämän elää todeksi uudelleen ja uudelleen, ja aina uudella ja yllättävällä tavalla. Kukapa olisi esimerkiksi arvannut, mitä seurauksia uudella elämäntavallani, kierrätysvaatteiden ostolla, saattoikaan olla.

Kaikki alkoi siitä, kun lähdimme eilen aurinkoisessa lauantaipäivän säässä ajelemaan kohti Tikkurilaa housujenhakumatkalle. Ihan pikaisesti vain ne haetaan, puolen tunnin päästä olemme jo kotona, sanoimme isommille lapsille jotka jäivät kotiin talonvahdeiksi. Kuopus istutettiin takapenkille turvaistuimeen tabletin kanssa, mehän tekisimme reissun niin äkkiä ettei hän edes huomaisi käyneensä missään Minuscole-jaksojen katsomiseltaan.  

Toivottavasti reissu todella on nopea, ajattelin mielessäni, sillä erkaannuttuamme kotipihasta huomasin alkavan päänsäryn kolkuttelevan ohimolohkoja. Migreenipotilaana tiedän, että lääke pitäisi ottaa heti ensi säryn hetkillä, muuten edessä voi olla tuskaisat paikat. Nyt lääke oli jäänyt kotiin mutta puoli tuntia ei vielä olisi liian pitkä aika, ehtisin ottaa lääkkeen ennen kuin kipu pahenisi. 

Housut saatiin noudettua ja hyvät punaiset ulkohousut olivatkin, oikein hyvä ostos ja vain kymmenen euroa. Myyjä oli iloinen päästessään niistä eroon sillä hän oli raskaana eivätkä housut todennäköisesti mahtuisi hänelle enää pitkään aikaan, eikä hän halunnut säilöä niitä kaapissa vastaisuuden varalle. 

Ongelmat alkoivat sen jälkeen. Piti päästä pihatieltä kotiinpäin ja mieheni koukkasi auton u-käännökseen viereisen nurmikentän kautta koukaten. Virhe! Nurmikenttä ei ollutkaan mikään nurmikenttä, vaan lumen sulamisvesien takia upottavaksi mutavelliksi muuttunut kurainen hyhmäre. Ehdin juuri nähdä auton sivuilla leviävät lätäköt ja huudahtaa älä vaan aja tuonne, kun vahinko oli jo tapahtunut. 

Auton etupyörät upposivat mutaan kuin sotamiehet Tremänskärrin suohon, ja kun mieheni vielä paniikissa käytti kaasua vähän liikaa, ne painuivat aina vain syvemmälle. Rapa roiskui metrien päähän auton tuulilasiin ja kylkiin, kun pyörät pyörivät tyhjää maaliskuisessa kurapellossa. 

Siinä sitä sitten oltiin, etupyörät puoleen väliin asti mutaa. Nousimme autosta ja totesimme karun tosiasian: tästä ei noustaisi omin voimin sitten millään, sen näki heti. Teimme pari epätoivoista yritystä mies työntäjänä, minä kaasuttelijana, mutta tuloksena oli vain lisää kuranroisketta ja yhä likaisempi auto. 

Hetken aikaa pää löi tyhjää. Sitten faktat alkoivat kirkastua: olimme jumissa mudassa keskellä Vantaata, lapset olivat keskenään kotona, takapenkillä istui kuopus pelkässä talvitakissa ja sisähousuissa tablettinsa kanssa. Autoa emme saisi liikkeelle ilman apua. Päänsärky oli räjähtänyt päälle koko komeudessaan ja sykki ohimoilla yhä armottomammin.

Epätoivo ja paniikin ensi liepeen häive olivat välittömät ensireaktiot. Mitä nyt täytyisi tehdä, mitkä olivat vaihtoehdot? Jotakin kovaa olisi saatava renkaiden alle, mutta mitä ja mistä? Työntöapu olisi välttämätöntä, mutta mistä sitä tähän hätään saisi? Milloin pääsisin kotiin lääkettä ottamaan, ajoissako ennen kuin helvetti ja pahoinvointi olisi irti?

Ohitse käveli kyllä väkeä, kävelytien varrella kun oltiin. Lapsia pyörillä,  vanhuksia kävelysauvojen kanssa, auton työntämisen kannalta ideaalin lihaksikkaita lenkkeilijöitä joita yritin pysäyttää, mutta jokainen heistä pudisteli päätään, osoitteli kuulokkeitaan, en kuule mitään, minulla on podcast menossa, tai kenkiään, näetkö nämä hienot lenkkarit, en voi mitenkään liata niitä tuolla mudassa. Korona-aikakin vielä. 

Itku kurkussa aloin selata hinauspalvelua tarjoavien yritysten sivustoja. Viikonloppuhinnat 200 eurosta ylöspäin, luin jokaisen niiden hinnastoista ja itku kurkusta pyrki yhä ylemmäs silmiin asti. Kylläpä tulisi hintaa lapsen ulkohousuille, tämä on vähintä mitä juuri nyt kaipasimme, ikään kuin kahdellasadalla eurolla ei olisi muutakin käyttöä perheessämme. 

Epätoivoissani soitin housut myyneen rouvan numeroon ja kysyin olisiko heillä lainata lapiota jolla voisimme kaivaa mutaa renkaiden alta. Hän lupasi tulla antamaan lapiot, mutta minuutti toisensa jälkeen kului, kymmenen minuuttia, eikä ketään näkynyt. Ehkä hän oli unohtanut, ehkä nukahtanut, viimeisillään raskaana kun oli. 

Häikäisevä kevätaurinko valaisi kasvojani ja pahensi migreeniäni kun seisoin keskellä tikkurilalaista kävelytietä neuvottomampana kuin vain harvoina muina hetkinä elämässäni. Ärsyttävä itku sumensi silmiäni, itkupa tässä nyt auttaisikin, ja näin kauempana auton luona hääräävän mieheni ääriviivat epäselvinä ja epätodellisina. Mitä hän oikein yritti, laittaa kauppakasseja ja takakontista löytyneitä pyyhkeitä renkaiden alle, toivotonta. Olimme jumissa emmekä ikinä pääsisi tästä liikkeelle. 

Tältä näyttivät mieheni kengät mutaepisodin jälkeen.

Unelias vantaalainen pientalolähiö ympärillämme oli rikkumattoman hiljainen, satunnaisia ohikulkijoita lukuunottamatta. Kylläpä on pahasti jäänyt auto jumiin, totesi joku ohimennessään, mutta kukaan ei pysähtynyt. Niin yksin olet ihminen tässä maailmassa, kiteytyi vanha totuus mielessäni selvempänä kuin koskaan. Vain hetken luulet pystyväs luottamaan apuun toisten, mutta hädän hetkellä olet yksin, yksin vain. 

Ainekset vuosisadan perheriitaan olivat kasassa ja alkoivat nopeasti tekeytyä taikinaksi. Mitä me teemme, kysyin mieheltäni aimo annos epätoivoa äänessäni. En tiedä, vastasi mieheni, en tiedä, yritän koko ajan miettiä mitä. Sisälläni nousi raivo, vastustamaton, pitelemätön. Katso nyt sinua, joka aina ylpeilet ajotaidoillasi. Ja mitä olet tehnyt, ajanut keskelle mutaa, kuinka saatoit tehdä jotain niin typerää, mikset ajanut tietä pitkin u-käännöstä tekemään niin kuin normaalit ihmiset olisivat tehneet, alkoi purkautua suustani. Näkihän jo kilometrin päähän, että tämä ruohokenttä on silkkaa mutavelliä. 

Kaikki alhainen ja surkea aines sisimmästäni, josta en ole ollenkaan ylpeä, tuli ulos. Syydin suustani sanoja joita en tarkoittanut, tai ehkä sillä hetkellä tarkoitinkin, en tiedä, ulos tulivat kuitenkin. En kestä sinua, en kestä että järjestät meidät tällaiseen tilanteeseen etkä osaa ratkaista sitä. Haluan miehen joka tietää miten toimia, miehen joka tietää sen puolestani ja kertoo että me selvitään tästä. En jaksa tällaista, tämä oli  viimeinen pisara, haluan hävitä tästä tilanteesta enkä koskaan tulla takaisin. 

On kuin kaikki elämäni ja parisuhteemme epäkohdat olisivat äkkiä konkretisoituneet edessäni. Olimme jumissa mudassa emmekä päässeet eteenpäin, emmekä kumpikaan osanneet ratkaista tilannetta. Yritimme kyllä, minä ratissa ja mies työntämässä, mutta auto ei hievahtanutkaan. 

Yhtäkkiä jostakin ilmestyi mies. Tuliterän näköisissä ulkoilutamineissa, täynnä ulkoilmaihmisen tarmoa ja kaikki järjestyy -habitusta. Teillä taitaa olla täällä ongelma, hän totesi ja tarttui toimeen. Nyt tarvitaan paljon kiviä, hän sanoi ja siinä samassa oli jo kerännyt niitä kasan mutapellosta ja komentanut miehenikin keräämään. Kivet renkaiden alle ja työntämään! 

Etkö pelkää vaatteittesi likaantumista, kysyin, mutta mies huitaisi kädellään ja oli jo työntämässä. Sitä ennen hän oli käynyt neuvomassa minulle, vuosikausia autoa ajamattomalle, kuinka käyttää polkimia niin, että auton irtisaamismahdollisuudet olisivat parhaimmat. Kierrosluku kaasulla kahteenkymppiin, sitten hyvin varovaisesti kytkintä ylös. Jos kaasua on liikaa, liikevoima suuntautuu alaspäin ja auto vajoaa yhä enemmän mutaan, vaikka voima pitäisi saada nyt nimenomaan sivulle, taaksepäin. 

Kyllä tämä tästä vielä lähtee, mies toisteli. Tämä ei ole läheskään ensimmäinen kerta, kun irrotan autoa jostakin jumista, aivan varmasti tälläkin kerralla onnistuu. 

Tällainen kontkreettinen neuvominen ja rauhallinen varmuus oli minulle kuin mannaa, nojauduin siihen helpottuneena koko päänsärkyni voimin ja tunsin olevani täysin rauhallinen ja toimintakykyinen. Jos minulle neuvotaan selvästi kuinka toimia, toimin täsmälleen ohjeiden mukaan. Mutta tarvitsen jonkun, joka kertoo miten. Tarvitsen jonkun joka kertoo, että kaikki selviää kyllä, hätä ei ole tämän näköinen. 

Neuvojensa lomassa mies kertoi miten Italia oli hänen sydäntään lähellä, hän oli innostunut heti kun oli kuullut meidän puhuvan italiaa. Aikoinaan hänellä oli ollut suhde italialaisen Franscescan kanssa, ja niin sanonnat ti amo kuin vaffanculo olivat hänelle tuttuja. Samoin kuin AS Roma, jalkapallo ja Christian Vieri. Kun kuulin että puhuitte italiaa, hän sanoi, ( riitelitte italiaksi, sano suoraan vain, sanoin hänelle), se viimeistään sai minut pysähtymään auttamaan.

Kiviä renkaiden alla ja lisävoima työntämässä auto liikahteli jo lupaavasti, mutta ei nytkähtänyt lopullisesti kuopastaan. Ei hätää, kyllä tämä tästä, avuksi tullut mies toisteli ja hänen sanansa saivat minutkin uskomaan. 

Mitä teimme miehen kanssa kun 
pääsimme mudasta kotiterassille? Tietenkin
otimme lasilliset! Nyt jos koskaan oli siihen tarve. 

Samalla kun kaasuttelin miehen ohjeita noudattaen, kännykkäni piippasi tekstiviestin merkiksi. Ties vaikka lapsilla olisi jokin hätä, ajattelin ja vilkaisin puhelinta. Olet saattanut altistua koronavirukselle. Ole ystävällinen ja täytä mahdollisimman pian lomake osoitteessa—. Mitä painajaista, tämä ei voi olla totta, ajattelin ja heitin kännykän takaisin pelkääjänpaikan penkille. Ajatukset vilisivät, ajankuvat sekoittuivat. Altistus? Kuinkahan paljon aerolosolit lensivätkään tässä kun apurin kanssa työnsimme ja irrotimme autoa mudasta? Pandemia, turvavälit, altistukset ja mutaan juuttunut auto. Mitä vielä? 

Yhtäkkiä näin tiellä seisovan housunmyyjänaisen kännykkä kourassaan. En ollut huomannut hänen ilmestyneen siihen. Olen soittanut kaikki lähellä asuvat miespuoliset ystäväni läpi, kukaan ei ole kotona tai pääse tulemaan, hän sanoi pahoitellen. Kiitos kiitos, olet tehnyt jo enemmän kuin olisin osannut odottaa, sanoin hänelle ja lämmin tunne sisälläni, se joka oli alkanut tuntua jo ensimmäisen apumiehen ilmaannuttua paikalle, laajeni laajenemistaan. Unohdin altistustekstiviestin ja onneksi unohdinkin, se ei olisi mahtunut tajuntaani enää juuri silloin. 

Mutta onneksi naapurustossa asuva tuttavamme, eläkeläismies joka omistaa mönkijän, sanoi tulevansa mielellään auttamaan, jotain aivan pientä korvausta vastaan tietenkin, nainen jatkoi. Mönkijä? Tajuntani yritti pysyä perässä tapahtumissa. Sanoiko hän todella mönkijä?

Kyllä hän sanoi, totta se oli. Maksan hänelle vaikka sata euroa, jos hän vain saa meidät tästä kuopasta, ajattelin mielessäni, joka yhä enemmän liekehti lämpimissä tunteissa. Mistä tämä kaikki ystävällisyys ja avuliaisuus yhtäkkiä tuli, juuri kun olin heittänyt kaiken toivoni ja uskoni ihmisiin? 

Odottaessamme pelastavaa mönkijää paikalle mieheni ja apumies keräsivät lisää kiviä renkaiden alle ja vaihtoivat siinä samalla puhelinumeroitaan, mieheni lupasi tarjota terassijuomat heti kun koronatilanne sen sallii ja lopulta he suunnittelivat jo yhteistä jalkapalloiltaa. 

Sitten kuulin ehkä ihanimman äänen jota kuvitella saattoi: lähestyvän mönkijämaasturin putputuksen. Kävelytietä lähestyi pelastava ajoneuvo köytensä kanssa ja ratissaan eläkeläismies, joka tiesi heti miten toimia. Jaaha, etuvetoinen auto, hän totesi hypätessään maahan mönkijän selästä ja alkoi sitoa köyttä automme koukkuun. Äkkiäkös tämä tästä lähtee. 

Olet pelastava enkelimme, sanoin miehelle ja hän naurahti huvittuneena. Tule kertomaan tuo vaimolleni, ehkä hän sen jälkeen nalkuttaa minulle vähemmän ja osaa arvostaa minua, ja jos vain se olisi mitä mies avustaan pyysi, olisin tehnyt sen vaikka heti. 

Jälleen sain käyttää ”loistokkaita” autokuskin kaasuttelutaitojani, mieheni ja uusi ystävämme työnsivät ja mönkijä veti. Hetken verran renkaat surrasivat yhä tyhjää, yhä vielä rapaa roiskui ja lensi ympäriiinsä, kierrosluku meinasi kohota melkein kolmeenkymppiin ennen kuin sain sen hillittyä kahteenkymmeneen, näin konepellin takana työntävien miesten otsasuonten pullistuvan ja pelkäsin kuollakseni niiden molempien puolesta, ja sitten, suunnattoman helpotuksen tunteen myötä, auto alkoi kuin alkoikin liikkua.

Se nytkähti ylös kuopasta johon oli joutunut ja liukui taaksepäin. Mutakenttä jäi taakse, uskalsin jarruttaa ja pysäyttää auton. Se oli irti! Annoin käsieni lysähtää ratilta ja tajusin mitä tarkoittaa helpotus. Juuri tätä, tätä nimenomaista tunnetta. 

Se onnistui! Iloitsimme kaikki kun nousin autosta. Minähän sanoin, kyllä se sieltä irtoaa, Italia-faniapuri sanoi ja alkoi kertoa, kuinka oli tottunut haasteisiin niin lapsuutensa partiovuosinaan kuin työssään vapaapalokuntalaisena. Annoin hänen kehua itseään sydämensä kyllyydestä sillä oli hän sen ansainnutkin. Kaikesta näki, että hän oli partiolainen ja vapaapalokuntalainen. Hän oli kaikkea sitä, jota me uusavuttomat olimme tarvinneet mutaan juuttuneimme autoneimme. 

Samoin kuin olimme tarvinneet sitä ihmettä, jonka housunmyyjä oli onnistunut loihtimaan eteemme: mönkijää keskellä urbaaneinta kaupunkia. Kuinka moni kaupunkilainen muka omistaa mönkijän? Itse en ainakaan tunne yhtäkään. Ja sitten sellainen löytyi juuri housunmyyjän tuttavapiiristä. Sattumaa suurempaa ihmettä kaikki. 

Maksoimme mönkijämiehellet tuplat siitä mitättömästä summasta jonka hän avustaan pyysi, ja mieheni toisti lupauksensa tarjota lasilliset tai illallisen vapaapalokuntalaismiehelle heti kun tilanne sallii. 

Kotona saattoi jo hymyillä kaikelle tapahtuneelle.

Milloin oikein menemme kotiin, kysyi kuopus takapenkiltä. Hän oli havahtunut todellisuuteen tabletin akun tyhjennyttyä ja valitti janoaan. Siihen asti hän oli tuijottanut ötökkäohjelmiaan aivan tyytyväisenä välittämättä aikuisten sanailuista ja auton hytkymisestä. Ihan kohta ollaan kotona, sanoimme hänelle hymyillen. Beato lui, mikä onnekas lapsi tietämättömänä aikuisten ongelmista! 

Lähdimme ajamaan kotia kohti auto ja vaatteet rapaisina, mutta sydän täynnä outoa iloa ja onnea kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Oli tapahtunut jotakin onnetonta ja odottamatonta, mutta se kaikki oli lopulta näyttänyt meille jotakin hyvin kallisarvoista: että maailmassa on hyviä ihmisiä jotka ovat tekevät kaikkensa auttaakseen pulaan joutunutta. 

Alussa oli tuntunut aivan muulta. Kukaan ei pysähtynyt pyynnöistä huolimatta, lenkkivaatteiden puhtaus oli ollut tärkeämpää tai mitä kaikkia tekosyitä itse kullakin nyt saattaa olla, itsellänikin saattaisi olla, en yritäkään väittää että olisin itse joka tilanteessa se jalo joka epäitsekkäästi auttaa muita. Toivon että olisin, mutta vannomaan en voi mennä enkä uskalla. 

Nyt ajoimme kehätietä kohti kotia emmekä tienneet nauraako vai eikö. Lopulta nauroimme. Se oli helpotuksen naurua. Mistä ne kaikki auttajat siihen loppuviimein tupsahtivat, taivaastako. Rautahermoinen vapaapalokuntalainen, kärsivällisesti apua paikalle soittanut housunmyyjä ja lopulta mönkijä keskellä kaupunkia. Niin paljon avuliaisuutta ja lähimmäisenrakkautta, että olin pakahtua.

Auringon häikäistessä tuulilasin läpi silmiini muistin taas kuinka paljon päätäni särki ja että olin juuri saanut tekstiviestin tartunnanjäljityksestä. Kaikki se sekoittui mielessäni utuiseksi sumuksi, enkä juuri sillä hetkellä voinut ajatella muuta kuin hetkeä jolloin saisin migreenilääkkeeni ja pääsisimme lasten luoke kotiin. 

Puolen tunnin pikareissu oli venynyt kahden ja puolen tunnin painajaiseksi, mutta kotona lapset olivat viihtyneet playstation ja karkkipussin ääressä niin hyvin, että heidän mielestään palasimme liian nopeasti kotiin. 

Otin lääkkeeni ja vetäydyin pimennettyyn huoneeseen lepäämään. Särky jyskytti ohimoita, se jyskyttäisi vielä ainakin puoli tuntia ennen kuin lääke alkaisi vaikuttaa, mutta koko sen ajan päätäni kiersi sama onnellinen ajatus: kaikki se hyvyys ja avuliaisuus jonka olimme juuri kohdanneet. Uskoni ihmisiin oli sittenkin palautunut. 

 

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

X