Tarusta tuli yksinhuoltaja, kun mies teki itsemurhan: ”Lapsille täytyy kertoa totuus”
Taru Forsblom jäi vuonna 2007 leskeksi täysin yllättäen, kun hänen miehensä ja lastensa isä teki itsemurhan. Vaikeuksien jälkeen hän on huomannut, että lopulta elämä kantaa.
Taru Forsblom eli 12 vuotta sitten haastavaa ajanjaksoa. Hänellä ja hänen miehellään oli kaksi pientä lasta ja jo pitkään jatkuneita vaikeuksia avioliitossaan.
– Halusimme ottaa välimatkaa ja muutimme erillemme, Taru kertoo.
Taru vietti juhannusta lasten kanssa, kun musertava uutinen tuli.
– Mieheni oli löydetty yhteisestä kodistamme, josta olin muuttanut kaksi viikkoa aiemmin vuokra-asuntoon.
Mies oli tehnyt itsemurhan kesken juhannuksen vieton.
Miehen halu päättää oma elämänsä tuli Tarulle täysin puun takaa.
– Ensireaktioni oli hirveä suru ja epäusko. Miksei hän kertonut voivansa niin huonosti?
Surua seurasi myös voimakas ärtymys ja pelko.
– Tuntui kauhealta, että mies saattoi jättää lapset kasvamaan ilman isää. Minusta tuli hetkessä yksinhuoltaja.
Läheisyydestä voimaa
Taru on koulutukseltaan sosiaalityöntekijä. Siksi hän tiesi, ettei lapsilta saa pimittää kuolemaa ja sen syitä.
– Tiesin, että salaisuudet ja valheet tulevat lopulta vastaan, Taru sanoo.
Niinpä hän istutti lapset viltin päälle nurmikolle juhannuspäivänä ja kertoi heille isin olevan kuollut.
– Siinä hetkessä minulla ei ollut enempää sanoja, enkä olisi osannutkaan avata kuolemaa enempää.
Lapset surivat ja itkivät, he ikävöivät isää. He eivät osanneet vielä kysyä, miksi isä kuoli.
– Minua kuitenkin pelotti, mitä sanon, kun he lopulta kysyvät.
Läheisyys oli Tarun ja lasten tapa jakaa tunteita.
– Emme aina puhuneet, olimme vain yhdessä. Hieroin illalla lasten jalkoja, jotta he rauhoittuisivat nukkumaan.
Kriisiterapiaa
Taru pyysi kriisiapua heti miehen kuolinpäivänä. Suomen Mielenterveysseuran SOS-auto ajoi samana päivänä perheen pihaan, ja Taru sai tukea kriisityöntekijöiltä. Taru ilmoitti avun tarpeestaan myös perheneuvolaan.
– Pääsimme kaikki kolme ensin Hyvinkään kriisikeskuksen tuen piiriin. Meillä oli yhteisiä tapaamisia, mutta kävin siellä myös yksin. Kesälomien jälkeen alkoi kontakti perheneuvolaan, missä lapset kävivät oman kriisiterapiajakson, ja minulla oli omia tapaamisia.
Myöhemmin Taru täytti tyttärensä kanssa surukirjaa, johon tämä sai piirtää ja kirjoittaa ajatuksiaan.
Psykologilta Taru sai myös apua siihen, kuinka kertoa itsemurhasta lapsille.
– Kun olin löytänyt oikeat lauseet, tuli rauhallisempi olo. Sovimme psykologin kanssa, etten tuputa lapsille vastauksia. Annan heidän kysyä itse, kun he ovat siihen valmiit. Alkusyksyllä tytär sitten kysyi.
Taru kokee, että perheneuvolan tuki oli äärettömän tärkeä.
– Olin valmistautunut kertomaan lapsille asian heidän ikänsä mukaisesti ja tiesin, mitä sanoa.
Raskas hautajaispäivä
Taru kävi katsomassa puolisonsa ruumista ilman lapsia. Ulkona hän huusi tuskaansa: kuinka voit tehdä meille näin!
– Olin surun lisäksi järkyttävän vihainen, että lapset menettivät isän ja minä puolison.
Jälkeenpäin Taru on miettinyt, olisiko tytär pitänyt ottaa mukaan katsomaan kuollutta isää. Hän kertoi myöhemmin, että oli pitkään uskonut isän vielä palaavan takaisin.
– Terapiassa hän piirsi kuvan, jossa pään sisällä myllersi. Mietin, olisiko ruumiin näkeminen auttanut häntä käsittämään kuoleman eri tavalla.
Hautajaispäivä oli Tarulle ja lapsille luonnollisesti hyvin raskas, mutta tärkeä. Tarulle ei tullut mieleenkään, että hän olisi jättänyt lapset pois tilaisuudesta.
– Kuolema kulminoitui, kun näin arkun ja muut surijat. En muista, itkivätkö lapset siunaustilaisuudessa. Poika varsinkin oli hämillään eikä oikein ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Tytär rutisti sylissään valtavaa pehmoeläinpantteria, jonka hän oli saanut tädiltään.
Lapsen surun eri muodot
Lapset surivat isän kuolemaa omalla tavallaan. Taru kuvailee, että heidän surunsa tuli puuskissa. Tytär sanoitti surukirjaansa, että kavereiden kanssa leikkiminen ja yhdessä syöminen tuovat paremman olon. Poika taas oli isälleen vihainen.
– Kerroin hänelle, että on sallittua olla vihainen ja surullinen. Olen aina ajatellut, että tunteet pitää näyttää. En halunnut piilottaa lapsilta omia tunteitanikaan.
Poika kärsi myös rauhattomuudesta ja nukahtamisvaikeuksista.
– Jälkikäteen olen miettinyt, että hänen surunsa purkautui käyttäytymisen kautta. Hän ei juuri sanoittanut tunteitaan.
Lapset eivät koskaan tuoneet esille pelkoa äidin menettämisestä.
– Varsinkin poika oli kuitenkin aika kiinni minussa. Olemme olleet tiivis pieni perhe.
Lopulta elämä kantaa
Surun ja tuskan tunteet tasoittuivat ensimmäisten vuosien jälkeen. Kipeintä Tarulle on ollut se, että lapset joutuvat kasvamaan ilman isäänsä.
– Pahimpia ovat olleet isänpäivät ja merkkipaalut lasten elämissä. Rippikirkossa tai tyttären vanhojen tansseissa ei ollut isää mukana.
Poika alkoi pelata kuusivuotiaana jalkapalloa ja arveli kerran, ettei hänestä voi tulla hyvää pelaajaa, kun isä ei ole valmentamassa häntä.
– Sanoin, että hänestä voi tulla hyvä, oli isä täällä tai ei. Ja hänestä tuli. Minä olen ollut kentän laidalla ja joskus myös huoltaja, varustevastaaja ja joukkueenjohtaja.
Perhe on pärjännyt muutenkin ihan hyvin ja Taru on yrittänyt olla kaikessa mukana, isän puolestakin.
– Lasten ei toivottavasti ole tarvinnut jäädä kovin paljosta muusta paitsi siksi, ettei heillä ole isää.
Perheen asiat järjestyivät pikku hiljaa myös taloudellisesti. Taru uskalsi pyytää apua ja rohkaisee siihen myös muita vaikeuksia kohdanneita. Perhe sai apua kriisityöntekijöiden ja perheneuvolan lisäksi ystäviltä, sukulaisilta ja päiväkodista.
– On klisee, että aika auttaa, mutta niin se vain on. Olen huomannut, että elämä todella kantaa. Tytär on tämän kevään abiturientti ja pojan peruskoulu päättyy. Nyt minulla alkaa olla eri tavalla aikaa myös itselleni. Pieni perheemme on uudenlaisen elämän edessä.
Jaa oma kokemuksesi