RASKAUS KESKENMENON JÄLKEEN

En ikinä unohda niitä ilon tunteita jotka jokainen positiivinen raskaustesti on antanut minulle, enkä niitä tuskan tunteita mitkä jokainen menetys on tuonnut mukanaan. Ne menetykset ovat pysyneet kanssani, muistuttamassa että jokainen raskaus ei pääty vauvaan. Keskenmeno on arpi joka ei ikinä häviä kokonaan, ei edes ajan kanssa. Ne tulevat aina olemaan synkkä pilvi minun elämässäni, jonka kanssa joudun elämään.

Minulle raskauden menetys oli rankka kokemus. Mutta mikä tuli minullekin yllätyksenä oli että tämä raskaus keskenmenojen jälkeen on joillakin tapaa ollut vielä rankempi. Näen miten ihmiset ympärilläni päivittävät iloisia raskausuutisia facebookiin tai instagramiin, järjestävät baby showereita, puhuvat omien lastensa tulevaisuudesta. Haluaisin olla onnen kukkuloilla tästä raskaudesta mutta oikeasti olen peloissani. Mietin jatkuvasti niitä asioita mihin en voi vaikuttaa – ja niitä asioita mihin voin vaikuttaa, ja olen kävelevä hermoraunio. On monta syytä miksi raskaus keskenmenon jälkeen tuntuu erillaiselta.

1. Tietämättömyyden pelko. Tämän raskauden kanssa en halunnut varata aikaa neuvolaan tai ultraan, koska se pelko että se menisi kesken ennen varattua aikaa ahdisti. Puuttuva sydämmen syke ultrassa ahdisti. Tutkimuksiin ja lääkäriin meneminen ahdisti. Vaikka olen päässyt reilusti yli ”riskiajan”, pelko menetyksestä on edelleen läsnä. 

2. Yksinäisyys. Ennen kerrottiin ilouutisia heti positiivisen testin jälkeen. En ikinä voinnut kuvitella että joutuisimme perumaan niitä pari viikkoa myöhemmin. Tällä kertaa raskaudesta ei puhuttu sanaakaan, ennen kun se rupesi näkymään. Iloinen asia muuttui salaisuudeksi ja oloni oli yksinäinen. En saannut tukea perheeltäni tai kavereiltani, vaikka olisin tarvinnut sitä.

3. Syyllisyys ja itsensä epäileminen. Olen ihan alkumetreistä asti kyseenalaistanut kaikkia päätöksiä mitä teen, ja ollut ahdistunut että teen jotain väärin niin että raskaus menee kesken. En ole uskaltanut nostaa painavia asioita, pieni vatsakramppi tai verinen tiputtelu on saannut paniikin aikaiseksi. Keskenmenon jälkeen olen ajatellut että jos teen kaiken ”oikein” on pieni mahdollisuus että vauva päättyisi ihan syliin asti – ja jos teen jotain ”väärin” olen syyllinen menetykseen.

4. En pysty iloitsemaan. Alussa en pystynyt kertomaan mitään raskaudesta liittyvästä lisäämättä ”jos kaikki tälläkertaa menee hyvin” tai ”jos päästään synnytykseen asti”. En uskalla olla iloinen tai suunnitella tulevaisuutta, koska silloin suru menetyksestä tuntuisi vielä pahemmalta. Lastentarvikkeiden tai vaatteiden hankkiminen tuntuu vaikealta koska en halua nähdä vauvaa ”konkreettisena”, koska viimeksi siitä ei tullut konkreettinen.