KOLME VIIKKOA ÄITINÄ

Tänään olen ollut äiti kolme viikkoa. Kun mietin mitä kaikkea ollaan jouduttu käymään läpi olen sanaton – meidän matka on ollut aika vauhdikas. Muistan miten pakkasin sairaalalaukkuani, siinä uskossa että synnytän Kotkassa maaliskuun alussa ja muistan miten lähdin kontrolli käynnille Porvoon äitiyspolille 23 tammikuuta, aavistamatta että tämä on se päivä kun Kirppu syntyy.

Sairaalassa mut pistettiin käyrille hetkeksi. Muistan että kerkesin lähettää viestin parille kavereille ja Kirpun isälle että verta tulee kunnolla, ja miten hoitaja varoitti että ”saatta kyllä olla että sun synnytys on alkanu ja sut siirretään”, mutta siirtoa ei tullut. Kerkesin olla gynekologin tutkimustuolissa pari minuuttia ennen kun lääkäri teki päätöksen kiireellisestä hätäsektiosta. Muistan miten rupesin itkemään. Juuri ennen nukutusta tajusin että en kerennyt ilmoitella kenellekään että olen leikkauksessa, en edes Kirpun isälle. ”Jos meille tapahtuu jotain kukaan ei tiedä”. Heräämössä laitoin käden vatsalleni, joka ei enää ollut siinä. Heräsin ilman vatsaa, lasta ja miestä. Pahoittelin itkuani hoitajalle ”mulla on ollu vähän rankka päivä tänään. Ei tämän pitänyt näin mennä”. 

Makasin naistenklinikalla, osastolla 53, käärittynä peittoihin koska mulla ei ollut vaatteita päällä, ei edes leikkauspaitaa. Synnytys oli niin vauhdikas että sellaiseen ei ollut aikaa. Olin yksin huoneessa ja odotin että Kirpun isä tulisi. Siinä sitten istuttiin, tuoreet vanhemmat ilman mitään tietoa meidän lapsesta, ei pituutta, painoa tai mitään käsitystä miltä hän näyttää tai miten hän voi. Vasta illalla saimme nähdä hänet, meidän pieni prinsessa joka revittiin maailmaan ja vain muutaman minuutin vanhana kiihdytettiin ambulanssilla teholle. Hän oli niin pieni ja täynnä letkuja, mutta aivan täydellinen. En kuitenkaan tuntenut iloa siinä vaiheessa vaan tuskaa, huolta ja huonoa omatuntoa siitä kärsimyksestä jonka olin hänelle (sekä kirpun isälle) onnistunut saamaan aikaan. ”Äiti on niin pahoillaan että synnyit maailmaan tällä tavalla ja että en ollut siinä kun tarvitsit minua ja sinua pelotti”.

Seuraavana päivänä sain tutustua mun synnytyskertomukseen ja Kirppua siirrettiin teholta VVO:lle. Ainoa asia minkä pystyin tekemään auttaakseni Kirppua oli pumpata maitoa ja sitä tein, koko ajan. Muuta tekemistä osastolla 53 ei oikeastaan ollut. Mun huonetoverit olivat aivan mahtavia ja sydäntä särkee vieläkin kun mietin mitä kaikkea hekin ovat joutuneet käymään läpi. Ollaan erikoistapauksia – tarinoita joita ei kerrota neuvolassa tai synnytysvalmennuksessa koska muita ei saa pelotella. Meitä jotka lohdutellaan sanomalla että seuraava raskaus ja synnytys menee ”paljon paremmin”. Vanhemmat jotka makaavat sairaalassa ilman lasta, koska ne ovat toisella osastolla. Vanhemmat jotka ei tiedä milloin me päästään kotiin, vaan joutuvat lähtemään kotiin ilman lasta. Vanhemmat jotka eivät suunnittele tulevaisuutta koska tällä hetkellä lapsi makaa sairaalassa ja se on ainoa asia joka pyörii päässä.

Alussa Kirpun paino laski 18%. Muistan miten itkin – miten paljon meidän lapsi joutuu käymään läpi ja niin pienenä. ”Hän ei tiedä mistään paremmasta. Tämä on hänelle normaalia”. Mutta kyllä hän tiesi paremmasta, hän oli viihtynyt mun kohdussa missä oli rauhallista ja turvallista oikein hyvin viimeiset 7 kuukautta, missä hän sai olla äidinsä kanssa. Minut kotiuduttiin 4 päivää sektion jälkeen. Tilanne aiheutti ristiriitaisia tunteita koska olin menossa kotiin ilman lasta. Istuin sairaalan sängyllä, tuijotin kukka kimppua jonka Kirpun isä oli mulle tuonnut ja itkin. Miten jotain näin kaunista kuin äidiksi tuleminen voi olla näin tuskallista. Harmittaa vieläkin että en kuivattanut tota kukkakimppua, olisi jäänyt edes joku pieni muisto tästäkin reissusta eikä pelkästään teho osaston oppaita.

5 päivää sektion jälkeen Kirppua siirrettiin Kättärille. Ympäristö oli mukavampi ja automatka helpompi, mutta silti sairaala ja sairaalat ovat ankeita paikkoja. Kirppu söi ensimmäistä kertaa pullosta ja painoa tuli lisää. Häneltä poistettiin tippa, sinivalohoito lopetettiin ja häntä siirrettiin lämpöpatjalta tavalliseen sänkyyn. Hän kasvoi ja muuttui virkeämmäksi päivä päivältä. Ostettiin loput tarvikkeet Kirpulle koska pikku hiljaa uskallettiin ajatella että hän pääsisi kotiin kohta. Kaikki vapaa aika menee sairaalassa ja ollaan molemmat ryytyneitä. Keskustelun aiheena on tietysti Kirppu ja sitten ”ootko syönny?” ja ”pystyitkö nukkumaan ollenkaan?” koska nekään asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä enää, vaikka ollaan aikuisia ihmisiä. Tiedämme molemmat että emme voi tehdä tälle tilanteelle mitään ja että Kirpulla on oikeasti kaikki ihan hyvin ja saa parasta hoitoa mitä vaan voisi saada, mutta se ei poista tuskaa siitä että lapsi ei ole kotona vaan sairaalassa.

Nyt ollaan tunnettu Kirpun kanssa kolme viikkoa (kohdun ulkopuolella) ja hän on edelleenkin virkeimmillään 8 aikaan illalla ja nukkuu mieluiten vasemmalla sivulla. Kirppu on aivan mahtava ja täydellinen lapsi eikä todellakaan mikään turhan huutaja vaan yleensä tyytyväinen ja rauhallinen. Välillä hän lopettaa kesken syömisen ja tarkkailee meitä ja ihmettelen että ymmärtääkö hän että äiti ja isä täällä eikä hoitaja. Hän tykkää köllötellä sylissä, varsinkin kengurussa ja syöttöjen välissä hän nukkuu mun tai isän sylissä monta tuntia. Kirppu on vielä niin pieni että hän nukahtaa melkein heti ruokailun jälkeen. Aina kun olisi aika lähteä kotiinpäin seistään Kirpun sängyn vieressä, katsellaan meidän pientä prinsessaa ja voivotellaan että ”kunpa hän pääsisi kotiin.”

Kirppulla on ollut pieni asennevamma nenämahaletkua kohtaan ja nyplii sen itse pois. Letku aiheuttaa myös nuhaa ja välillä hän kuulostaa pieneltä moottorisahalta. Tänään nenämahaletku poistettiin ja Kirppu syö nyt pelkästään pullosta. Huomaa kyllä selkeän eron syömistahtiin, menee paljon nopeammin ja reippaammin ilman tuota letkua. Huomenna olisi monitoroinnin aika ja jos saadaan ”puhtaat paperit” Kirppu pääsee kotiin tiistaina. Tuntuu ihan käsittämättömältä – meidän pikku Kirppu kotiutuu. Luulen että musta tulee sellainen yli innokas äiti, joka kantaa lasta mukana vuorokauden ympärillä eikä suostu olemaan minuuttiakaan hänestä erossa. Toisaalta meillä olisi ”raskausaikaa” jäljellä vielä kuukausi ja silloinkin hän olisi ollut kiinni minussa vuorokauden ympärillä joten saattaa olla ihan normaali reaktio.

Vaikka Kirpulla on ikää vasta 3 viikkoa hänellä on ollut aika tapahtumarikas elämä. Viimeinen lapsi joka syntyi Porvoon sairaalassa on jo kerennyt matkustamaan ambulanssilla 2 kertaa, nähnyt 3 eri sairaalaa ja 4 eri osastoa. Hänellä on ollut happiviikset, tippa kädessä ja päässä, hän on kestänyt sinivalohoitoa, hänelle ollaan laitettu nenämahaletkua 4 kertaa ja hänestä ollaan otettu lukuisia verinäytteitä. Hän on nähnyt ja kuullut miten äiti ja isi itkee ja ovat huolissaan, mutta nyt edessä olisi vielä viimeinen siirto ja päätepysäkki. Toivotaan että Kirppu viihtyy vähintään yhtä hyvin täällä kotona ja että hän jatkossa saa kuulla ja nähdä miten äiti ja isi nauravat ja ovat iloisia. Toivon myös että Kirpun elämä ei olisi ihan yhtä tapahtumarikas jatkossa. Loppu hyvin kaikki hyvin ❤️.