Asiat, jotka eivät ole (enää) niin nöpönuukia
Mä vedin puolitoista viikkoa sitten kaksosten kaapista alas kaikki ne (mun mielestä) ihanat vaatteet, joita Mesi ja Omppu ei suostu käyttämään. Iskin ne kirppikselle (Radiokirppis, pöytä 170), ja ostin tilalle kasan sinisiä vaatteita ja Frozenia, koska ajattelin, etten jaksa pestä joka yö niitä yksiä ainoita Elsa-mekkoja, joita tytöt suostuvat käyttämään.
*kuvan paita saatu Inch Store / American Dreams
Vielä esikoisen kanssa jaksoin johonkin pisteeseen asti puuttua siihen, mitä hällä oli päällä, mutta nyt toisen ja kolmanne lapsen kohdalla päätin, että ihasama, kunhan ovat edes jotenkin säänmukaiset. Kaksoset on jo kauan valinneet asukokonaisuutensa itse, ja ne ovatkin olleet hyvin mielenkiintoisia, mutta silti näihin kokonaisuuksiin on kelvannut kuitenkin vielä suurin osa vaatekaapin sisällöstä. Frozen-mania on kuitenkin tehnyt sen, että “vanhassa” vaatekaapissa oli 95% vaatteita, joita lapset eivät enää suostuneet pukemaan. Joten ajattelin, miksi niitä vaatteita sitten edes hilloan enää.
Inhoan ostaa Henkkamaukalta jo ihan siksikin, että niiden trikooretkut eivät kestä kuivausrumpua. Ja toki harmitti, että kauniit alehamstaukseni eivät enää kelvanneetkaan lapsille, mutta sitten mietin, ettei tämä ole se taisto, jonka haluan tai jaksan käydä. Menköön ryppyisillä glitter-Frozeneillaan, jos se säästää kaikkien hermoja aamuisin.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän on asioita, jotka on mulle nöpönuukia. Totta kai musta moni asia olisi edelleen kiva, jos se menisi niinkuin ideaaliajatuksissani — esimerkiksi siisti koti, kauniisti puetut lapset, tarkka ruutuaika, kitketty yrttipenkki jne. — mutta nykyisin osaan ohittaa tällaiset haluni paljon nopeammin kuin ennen. Nuo toiveet käväisee mielessä (“perkele miten täällä voi olla taas tällainen sotku?”), mutta sitten keskityn olennaisempiin asioihin (“kuka antoi tälle lapselle liekinheittimen?”). Se, mikä on nykyisin olennaista, on hyvin erilaista, mikä oli sitä vaikka viisi vuotta sitten.
Omasta vaatimustasostaan höllääminen on välillä hermoja raastavaa, mutta monella tapaa myös tosi opettavaista ja hauskaakin. On virkistävää huomata, että joku ennen-niin-pakollinen asia ei enää näyttele mitään roolia elämässäni. Kun huomaa, että jostakin tavasta joustamalla maailma pysyy edelleen kasassa, on paljon helpompi höllätä otetta muillakin elämän saroilla.
Toisekseen pikkusälän vähentyessä on ihan oikeasti mahdollista välillä elää paljon paremmin hetkessä kuin ennen. Jos koko lasten iltasilittelyjen ajan teki puhelimella töitä, jäi kyllä paitsi monesta ihanasta — oikeasti tärkeästä — hetkestä.
Mä kirjoitin raskauteni loppuvaiheilla postauksen, jossa vastasin lukijoiden kysymyksiin teemalla “Kuinka usein?” (postaus luettavissa täällä). Sitä äskettäin lukiessa ihan nauratti, miten paljon tarkempaa moni asia oli mulle vielä 2019. Keittiön ja WC:n pyyhkeiden vaihto joka päivä — MITÄ IHMETTÄ?!? Ja mites toi wc:n pesu. Okei nainen — sulla taisi olla vähän liikaa luppoaikaa.
-Karoliina-
