Näin meidän arki-illat muuttui
Muutos tapahtui ikään kuin vahingossa. Monen asian summana. Niin, ettei sitä aluksi edes tajunnut, mutta kun eron alkoi huomata, on halunnut tietoisesti vahvistaa nykyistä menoa.
Kun kaksoset olivat pieniä, musta tuntui, että elämä oli yhtä multitaskaamista ja hommista toiseen hyppimistä. Kun kaksoset istuivat kylvyssä, taittelin heitä vahtiessa samalla pyykit. Kun syötin pieniä suita lusikalla, kävin vähän väliä hämmentämässä keittokattilaa. Kun työnsin rattaita ulkona, pläräsin samalla työsähköposteja. Kun nukutin heitä hämärässä huoneessa uneen, kirjoitin blogipostausta.
Moni — erityisesti somessa — sanoi silloin, että “mitä ihmettä sä suoritat koko ajan?”. Käskettiin relata. Eivät hekään koko ajan laittaneet pyykkiä, pesseet lattioita tai siivonneet paikkoja.
Nyt olisi helppoa sanoa, että jälkikäteen katsottuna tekisi itsekin asiat toisin. Tällaisissa “kehityskaaritarinoissa” kuuluisi tähän postaukseen kirjoittaa, kuinka valaistuin kovasti terapiassa, ja tajusin, että täytän suorittamisella henkisiä aukkoja, ja nyt en enää suorita. Mutta öh, kaikki tuo olisi täyttä fuulaa.
On totta, että nykyisin meidän arki-illat on tosi erilaisia kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Ensinnäkin multitaskaan enää todella harvoin. Toisekseen, en ole enää iltaisin yhtä henkisesti puhki ja stressaantunut kuin ennen. Kolmanneksi meillä tehdään enää murto-osa siitä kotityömäärästä, mikä vuosia sitten. Mikään näistä ei kuitenkaan liity valaistumiseen tai henkiseen kasvuun, vaan yksinkertaisesti siihen, että meillä ei ole enää niin paljon kotitöitä ja sotkua kuin ennen. Meillä ei ole enää tuplasti vaippoja vaihdettavana. Meillä ei refluksivauvat puklaa kahdeksaa tai kymmentä vaatekertaa vuorokaudessa. Meillä ei kaksi taaperoa riivi joka ikistä tavaraa kaapeista alas, ja nykyään meillä on lapset kokopäiväpäivähoidossa, jolloin töitä ei tarvitse tehdä lastenhoidon lomassa, vaan illat on vapaita hetkiä perheelle.
Kun muutos tähän “helpompaan elämään” alkoi ehkä vuosi sitten, huomasin, että suorittamisvauhti jäi aluksi päälle. Kun oli tottunut suihkimaan monta vuotta, pää kolmantena jalkana, oli vaikea uskoa, että joskus saa istahtaa sohvalle. Että kahvi ei ole aina kylmää. Että lasten valveillaoloaikana voi jutella lauseen jos kaksikin puolison kanssa ilman, että se keskeytyy. Mutta pikkuhiljaa erilaiseen elämään tottui, vähän vahingossa, askel askeleelta. Ja nyt tänä syksynä olen huomannut, kuinka arki-iltoja oikein haluaa erityisellä tavalla vaalia.
Jos mulla ei ole jotain erityisesti aikaan sidottua menoa — vaikka teatteria — pidän arki-illat vapaina ja käyn esimerkiksi urheilemassa mieluummin heti aamusta tai lounastauon sijaan. Ruuat ja pyykitkin pyrin hoitamaan niin, että sen ajan voi kysellä esikoisen kokeisiin, pelata pienten kanssa lautapelejä tai imuroida vaikka yhdessä kotia (kaksoset rakastavat olla siivousapuna). Pienet menee unille jo seiskan maissa ja esikoinen ysiltä, joten arki-illat on varsinkin tähän pimeään aikaan niin lyhyitä, että niistä haluaa imeä kaiken ilon ja läsnäolon irti.
Jos en olisi kokenut niitä kreisejä vuosia, olisin (joten omituisesti) hypännyt tähän hetkeen, mäkin varmasti ihmettelisin sellaista haipakkaa, joka meillä aikanaan oli. Ehkä vähän pohtisin, miten jonkun kodissa riittää muka aivan koko ajan siivottavaa ja miten joku valittaa aina kiirettä ja riittämättömyyttä. Mutta niin se vaan on, että aikoja on erilaisia. Meistä todella monella. Nyt nautin tästä ennen seuraavaa pyörremyrskyaikaa.
-Karoliina-
Kuva: Pixabay
