Mitä oikeasti ajattelen mun kehosta

Kerroin mun ystäville ryhmä-whatsapissa, miten hyvää teki, kun kävin pitkästä aikaa hierotuttamassa jalkani. Yksi ystävistäni kertoi, että hänen on pakko tehdä “nolo tunnustus”, ettei ole koskaan kehdannut hierotuttaa jalkojaan mieshierojalla, koska kokee omat jalkansa niin rumiksi. Toinen ystävä komppasi tätä kertoen, että häntä nolottaa omaa selluliitti niin, ettei halua myöskään jalkoja hierottavan.

Muistan elävästi sen hetken, kun mun piti hierotuttaa ekan kerran mun jalat. Olin lykännyt asiaa kuukausitolkulla, koska ajatus alkkareillaan hierojalla olosta tuntui liki mahdottomalle. Puoliso katsoi mua aivan äimänä, miten tämä olisi ongelma, koska “sillä tavalla jalat nyt vaan hierotaan”, mutta minua hävetti vähän kaikki. Nyt tuosta ekasta kerrasta on jo vuosia, enkä enää ajattele, mikä osa hieronnassa on paljaana, koska niin se homma vaan toimii, mutta ystävien kommentit palautti mieleen monet sellaiset ajat, mitä vartaloni kanssa olen kokenut. 

Mulle liikunnan aloitus ei ole ollut merkittävää vain kunnonkohotuksen kannalta, vaan se on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti kaikkeen siihen, miten koen maailman ja ennen kaikkea itseni. Voi kuulostaa höpsölle, että joku juoksulenkki muuttaisi elämää, mutta niin mulle on vaan käynyt. Joskus – ei niin liikkuvana ihmisenä – kuvittelin, että liikkuvien ihmisten itsetunto kumpuaa siitä ulkonäöstä – lihaksista ja jäntevyydestä – jota liikunta usein tuo. Nyt tiedän paremmin, mistä hommassa on kyse. 

Ensinnäkin. Totta kai on hauskaa ja yllättävääkin, miten liikunta muuttaa kropan mittasuhteita. Mun on esimerkiksi edelleen tosi vaikea osata ostaa oikeanlaisia vaatteita tähän “uuteen” minääni, koska en sisäistä, että mikään olisi juuri muuttunut. Ehkä siksi, että mulla ei ole takana mitään megaluokan extreme-makeoveria tai kymmenien kilojen laihdutuskuuria. Painokin laski aluksi vain muutamia kiloja ja olen tainnut olla suunnilleen samanpainoinen nyt jo 1,5 vuotta. Mutta, jotain sentään on muuttunut ja sen sisäistäminen on ollut hankalaa. Mä esimerkiksi tilaan tai kuljetan sovituskoppiin kerta toisensa jälkeen liian isoja housuja, mutta liian pieniä yläosia, koska ostan sille Karoliinalle, jota olen suurimman osan aikuiselämästäni ollut. Sille, jolla oli pikkuisen isompi maha ja sellainen selkä ja hartiat, jossa ei ole niin poweria. 

Mutta. Sen sijaan, että tämä kropan muodon muutos olisi tuonut minulle sellaisenaan itsetuntoa, olenkin kokenut, että vartalon toimivuuden muutokset on tehnyt suurimman vaikutuksen mun persoonalle. Itsetunnolle ja itsevarmuudelle. Nimittäin samalla, kun olen alkanut jaksaa nostaa isompia painoja tai juosta lujempaa, olen alkanut nähdä itseni muutenkin pystyvämpänä ja vahvempana kuin ennen. Siis ihan kaikilla elämän saroilla! Ja koska urheilussa tulee laitettua itsensä likoon joka viikko, mentyä tuntemattomalle maaperälle, koen, että sellainen leikkisä uteliaisuus on tarttunut mun muuhunkin elämään. Perfektionistin paikalle on tullut nainen, joka suhtautuu itseensä ja kokeiluihin huumorilla. Tänään olen ihan hupsu ja en osaa jotain, mutta jos harjoittelen, joku päivä olen jo parempi. Ja jos en ole, sekin on ihan ok. 

Liikunta on lisännyt kaiken lisäksi mun elämään valtavasti leikkisyyttä. On helpompi heittäytyä juoksemaan lasten kanssa kilpaa tai tanssimaan olkkaridiskossa, kun kehon liikuttaminen on muutenkin jo tuttua. Sitä paitsi koen nyt, että musta on kivaa, että lapset saa mallin siitä, että aikuinenkin juoksee, pomppii, pystyy ja hupsuttelee. 

Koen tosi vahvasti, että koska liikunta tuo oman kehot reunat ja tuntemuksen esille, ja samalla omat ulkonäölliset “viat” ei tunnukaan niin vakaville. Joo, mulla on edelleen selluliittia ja kaikkia ei-supermallimaisia kohtia ja muotoja, mutta ne ei enää vaivaa mua pätkääkään. Mä kuljin viime kesänä aikuiselämäni ekan kesän shortseissa,, eikä mitään pahaa tapahtunut. Tieto ja varmuus siitä, mihin mun vartalo toiminnallaan pystyy, kumoaa kaiken sen, mistä koin esteettistä epävarmuutta. Ehkä kyse onkin siitä, että tunnen itseni nyt paremmin. Aikaisemmin oma keho oli vieras, pelottavakin, joten silloin keskittyi ulkoisiin seikkoihin, koska ne oli helpoiten havaittavissa. Nyt tiedän mun kehosta paljon enemmän kuin sen, mitä peilistä näen, joten on luonnollisempaa olla sinut asioiden kanssa. 

Tämän henkisen ja fyysisen liikuntamatkan aikana on ollut silmiä avaavaa huomata, millaisia piiloepävarmuuksia olen kantanut mukanani tiedostamattani.  Ja mihin kaikkeen sellainen ajattelu on oikein vaikuttanut. Sen lisäksi, että tiettyjen osien peittely on vaikuttanut pukeutumiseen ja tyyliin, on oma suhteeni maailmaankin ollut jotenkin suppeampi. Kun ei ole tuntenut itseään yhtä energiseksi ja sinuiksi itsensä kanssa, on moni asia ulkomaailmassa tuntunut uhkalle. Nyt ajattelen, että kyllä mä pärjään, melkein minkä edessä hyvänsä. Se on aika mahtava fiilis!

-Karoliina-

P.S Yksi havainto vielä. Lempeys omaa kehoa kohtaan näkyy myös pukeutumisessa. Ajattelen, että vähän puristavat tai hiertävät vaatteet oli joskus normi. Nyt en koskaan – KOSKAAN – pukeudu enää muuhun kuin mukavaan ja pehmeään. Ja siksi mä olen verkkareissa 80% ajasta. 

Kuva: Pixabay