Paniikkikohtaus vai migreeni?

Mä olen ajatellut pitkään niin, että kaikissa kurjissa oloissa – väsymys, suru, ahdistus, hormoniärsytys – paras keino hoitaa asiaa on liikunta. Ja vaikka esimerkiksi kipeänä ja toipilaana en koskaan liiku, ja välillä skippaan treenit, jos ei huvita, uskon vahvasti siihen, että liikunta auttaa myös silloin, kun liikkumaan ei aluksi kauheasti edes haluaisi mennä. Viime viikko opetti kuitenkin, että välillä liikunta on myös pahasta. 

Mulla oli ollut alkuviikosta tosi outo olo jo parina päivänä. Ei särkenyt mihinkään, en tuntenut itseäni flunssaiseksi, mutta jotenkin olo oli epämiellyttävä omissa nahoissani. Väsynyt, mutta ei sellainen, että saisin unta. Ja kun istuin tietokoneella, tuntui, etten oikein näe tekstiä. Piti suurennella fonttia moneen kertaan.

Kävin maanantaina taklaamassa tuota oloa kuntosalitreenillä, joka auttoikin hetkeksi, mutta tiistaina olo vyöryi vielä kovemmalla rytinällä päälle. Mietin, jos olisiko mulla paniikkikohtaus, vaikka en nähnyt siihen mitään syytä. (Mulla on ollut elämässä muutamia paniikkikohtauksia tosi pitkään kestäneen stressin ja huolen jälkeen, enkä profiloi itseäni mitenkään paniikkikohtausherkäksi. En edes oikeastaan osaa ajatella itseäni ihmiseksi, jolla on varsinaisesti paniikkikohtauksia, koska koen sen olevan sellaisten ihmisten kokemusten vähättelyä, joille paniikkikohtaukset on osa elämää ja ihan oikea elämää rajoittava tekijä.) No anyway. Kaikki vaihtoehdot olon alkuperästä tuli kuitenkin pohdittua, mutta vasta kun illalla aloin oksentaa, tajusin, että mullahan on mitä todennäköisimmin kivuton migreenikohtaus. Vasta siinä tilassa tajusi, että mullahan oli ollut tosi outo olo mun päässä koko alkuviikon, mutta koska se ei ollut sellainen “pää räjähtää -kipu”, en ollut osannut hoitaa pääkipua. Nappasin nopeasti lääkket, nukahdin ja kun aamulla heräsin, olo olo poissa, mitä nyt sellainen pehmoiselle tuntuva pää, mikä jää mulle aina myös perinteisestä migreenistä jälkioloksi. 

Vaikka akuutti paha olo meni ohi, huomasin, että olin loppuviikon tosi uupunut ja “krapulainen”. Jopa avanto, joka saa mut yleensä voimaan aivan superhyvin, tuntui fyysiselle ponnistukselle jälkikäteen. Siksi rauhoitin loppuviikon kalenterin. Peruin treenit, peruin toiset avantotreffit ja sen kun otin viikonlopun levon kannalta. Ja joo, se ei itse asiassa tuntunut kovin helpolle, koska olen tottunut tankkaamaan hyvää oloa fyysisistä ponnistuksista. Oli vaikea perua treenit ja menot, kun ei ollut mitään konkreettista syytä, kuumetta tai muuta. Olen kuitenkin iloinen, että niin tein, koska nyt sunnuntaina olo on jo paljon paremmin. “Onneksi” oli sitä paitsi myös pakkaset, niin pystyi hyvällä omatunnolla vaan makaamaan lauantain kotona leffoja katsoen ja lasten kanssa köllötellen. Joskus sellainen on parasta, mitä voi omalle itselleen tehdä. Tänään heräsin päivään jo ihan eri fiiliksellä ja ajattelin herätellä vartaloa venyttelyllä ja pienellä hiellä, mutta isot treenit saa jäädä toiseen päivään.

Mitä tästä opimme? Lepojaksot. En ole niitä oikein kauheasti pitänyt, mitä nyt lomareissujen tai sairastelun vuoksi, mutta ihan tavallisessa arjessa – siinä, missä treeni onnistuisi – kannattaa myös näemmä välillä himmailla. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay