Turhasta innostuja - paras haukku ikinä!
Tein eilen illalla iltapalaa koko sakille. Myhäilin, kun maljakon kukat näytti erityisen kivoille ja mulla oli tosi hyvä mieli siitä, että olin saanut pakattua kaikki pääsiäisreissukamppeet ennätysvauhdilla (kiitos siistimmän kodin, jonka kaapeista löytyy asiat nyt nopeasti). Oli hyvä mieli kivasta ja piristävästä työpäivästä ja toisaalta siitä, että ehdin kuin ehdinkin iltapäivällä salille, vaikka aluksi näytti, etten ehtisi. Hymyilytti lasten perustöhöily, teinin teinimäisyys ja sekin, että saisin kohta röhähtää sohvalle puolison viereen katsomaan Love is Blindiä.
Jostain syystä – juuri tällä tyytyväisellä hetkellä – mun mieleen putkahti ajatus yhdestä nettikeskustelusta, jonka aikanaan itsestäni luin. Tästä on jo useampi vuosi, ehkä viisi (?), enkä tiedä, miksi juuri nyt sen muistin, koska kyseessä ei ollut mikään niistä karmeuksista, jotka jää ihon alle ainiaaksi (ja siksi en enää noihin keskusteluihin klikkaa).
En muista tätä keskusteluketjua sanasta sanaan, mutta sen pointti oli se, että keskustelijoiden mielestä teen ihan tavallisista asioista ison numeron. Tyyliin “ei se nyt niin kummosta ole, että mies laittaa ruokaa/voi käydä kesken päivää lounaalla”. Kun muistin tämän keskustelun, repesin nauruun. Nyt nauratti, veikkaan, että aikanaan ei. En oikein muista. Ehkä loukkaannuin, mutta nyt iloitsin. Koska TUOHAN ON PARAS HAUKKU IKINÄ!! Ihminen, joka iloitsee pienistä, that`s me! Ja se myös haluan aina olla. On nimittäin ollut niitäkin elämänvaiheita, ettei isotkaan asiat ole saanut iloitsemaan, joten otan tämän pikkuasioista kihertäen anytime.
Mä ajattelen, että onnellisuus ei ole sitä, mitä mulla on. Onnellisuus on sitä, miten suhtaudut siihen, mitä mulla on. Mä esimerkiksi – ihan aidosti – pidän tosi monia aivan tavisasioita ihmeenä ja ilona. Jotenkin elämän rajallisuus ja elämän lyhyys on puhutellut mua viime vuosien aikana niin syvältä, että en halua runtata tätä elämää vaan kurttuotsana läpi odottaen jotain suurta.
Mun suuret asiat on tässä ja nyt: Ne ihan tavalliset päivät, ihan tavallinen mies, tavalliset lapset, tavallinen lainalla ostettu koti ja tavallinen minä. Maanantait ja kellonherätykseen herätyt aamut. Sohvalla löhötyt tunnit ja pihamaalta kerätyt kivet…KORJAAN:TIMANTIT! Mun lapset ei kerää ulkoa kiviä, vaan timantteja. Ihailen heidän asennettaan nähdä sepellikasoissa jotain suurta ja ihmeellistä, ja meinaan itse vetää samalla sykkeellä hamaan tappiin, kerran vauhtiin on päästy. Joten korjaan: Se mun tavallinen elämä ja mun perhe onkin timanttia, koska näen sen niin.
-Karoliina-
