Korvakorut kaksivuotiaille - MIKSI?

Mä sain vähän aikaa sitten viestin Instagramiin, jossa ihmeteltiin, onko meidän kaksosilla jo nyt korvakorut. Jep, on. Ja on ollut jo pitkän aikaa. 

Esikoinen sai korvikset omasta toiveestaan nelivuotiaana (siitä postaus täällä) , ja kirjoitin jo silloin, että mulle korvakorut ei ole mikään big deal. Ei edes lapsilla. Pidän niitä aika harmottomana pikkukoristeena ja varsinkin F käytti jo ihan pienestä asti “aitoja” kaulakoruja ja muita koruja, joten korvikset sen kaiken päälle ei tuntunut mulle missään. Ja kaikki meni silloin hyvin ja tytöllä on edelleen samat reiät korviskäytössä. E tulehtunut tai mitään muutakaan. 

Kaksosille tilanne oli kuitenkin vähän erilainen. Vaikka he toki itse olivatkin intona korviksista, oli päätös ja idea ehdottomasti mun ja puolison. Tytöt saivat korvikset jo ennen kuin olivat täyttäneet kolme. Ennen kaikkea turvallisuussyistä, vaikka se tuntuukin vähän hupsulle perusteelle. Nyt kerron, mitä tapahtui. 

Tytöt ovat siis identtiset kaksoset. Meidän silmiin kovin eri näköiset, mutta moni kovin läheinenkin ihminen sotkee heidät jatkuvasti toisiinsa. Kun tytöt aloittivat päiväkodin vähän alle 2-vuotiaina, mietin, mitenhän päiväkodissa heidät tunnistetaan. Olin saanut siskoltani, joka oli ollut päikyssä töissä, vinkin, että ainakin ulkovaatteet kannattaisi olla erilaiset, jotta pihassa heidän turvallisuuttaan olisi helpompi vahtia. Siinä pipojen ja kurakamojen alla kun harvoin päikyn aikuinen ehtii mennä tiirailemaan kasvojen erityispiirteitä (joita kaikki ei tosiaan edes näe). Huoli oli kuitenkin siinä mielessä turha, että pian päiväkodin omat aikuiset alkoi tunnistaa tyttöjä. Ja samalla me myös vähän kotona “unohdettiin”, että tytöt näyttävät joidenkin mielestä samalle. 

Tuli ensimmäinen hellekesä päiväkodissa ja samalla omia aikuisia sijaistavat aikuiset. Oli tyttöjen viimeinen päivä ennen lomia ja kun haettiin heidät päiväkodista, huomattiin heti, että Mesi ei ollut oma itsensä. Hän hörppäsi – pieni ihminen – kerralla liki litran nestettä ja sitten nousi lämpöhalvauksen oireet. Kun haastateltiin tyttöjä, selvisi, että Omppua oli kyllä juotettu – koko ajan – mutta Mesiä ei lainkaan. Vieraat aikuiset olivat luulleet, että juomapullolla käy kaksi eri lasta, mutta se olikin pelkkä Omppu, joka joi. Tosi inhimillinen virhe, josta ei syytetty kuin lähinnä itseämme, kun ei oltu tajuttu “koodata” lapsia vieraille aikuisille paremmin. 

Alettiin A:n kanssa pohtia, miten vältettäisiin jatkossa vaaratilanteet, ettei tyttöjä sotkettaisi toisiinsa. Keksittiin korvakorut – ne pysyisi aina matkassa, eikä vaihtuisi yhtä tiheään kuin vaatteet. Ollaan toki vaatteilla ja kengilläkin koodattu lapsia, mutta se ei ole kovin pysyvä tapa. Niinpä marssittiin ottamaan tytöille eri väriset korvikset.

Heti jo korvisten ekana päivänä lankomies kiitteli, miten kivaa nyt on, kun voi vaivihkaa vilkaista korvaa ja tietää heti, kumpi on kyseessä. Oli kuulemma kiva, kun pystyi puhuttelmaan lapsia heidän omilla nimillään. Korvikset onkin ollut tosi hyvä tapa vieraille ihmisille ja jopa vaka-keskustelussa kiitettiin seuraavana vuonna, miten korvakorut on helpottanut arkea päiväkodissa.  Moni aikuinen ja lapsi koki selkeästi helpotusta, kun voi huomaamatta katsoa, kumpi likka on kyseessä, eikä tyttöjen tarvitse koko ajan korjata omaa nimeään tai vastata, “kumpi on kumpi”. Nykyisin tytöt osaa itsekin kertoa uusille tutuille, että “minulla on siniset korvikset ja siskolla keltaiset”. 

Sellainen korvistarina ja toisaalta vinkki muille monikoille, jotka kamppailee samanlaisten tunnistushaasteiden kanssa. Joskus yksinkertainen ratkaisu voi olla  se paras, kuten tässäkin tilanteessa. 

-Karoliina-

P.S. Liikuttava juttu. Omppu tuli huoneeseen tässä yksi päivä ja näytti tosi suloiselle. Sanoin 

hellitellen hänelle “voi että, kukas sieltä tulee”, johon häneltä tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä: “Omppu, tunnistat näistä sinisistä korviksista.” Piti selittää, että kyllä äiti tunnistaa, kunhan vaan hellittelin.