Rankaiseminen on pinttynyt kasvatustapoihimme, vaikka se toimii surkeasti – paljon parempi keino tepsii jopa aikuisiin, sanoo psykiatri Ben Furman
Psykiatri Ben Furman kirjoitti uuden kirjan ja sai kuulla, ettei sanaa ”lastenkasvatus” ole enää soveliasta käyttää.
Jo lähes 25 vuotta sitten psykiatri Ben Furman työskenteli työnohjaajana päiväkodissa ja huomasi, että varhaiskasvatuksen ammattilaiset kohtaavat päivittäisessä työssään käytännössä lasten käytösongelmien koko kirjon: raivareita ja aggressivisuutta, pelkoja, eroahdistusta, tarkkaavaisuuden ongelmia, syömisen pulmia ja vuorovaikutuksen vaikeuksia.
Samat haasteet ovat tuttuja myös nykypäivän kasvattajille.
– Aloimme jo tuolloin miettiä varhaiskasvatuksen opettajien kanssa, mikä olisi paras tapa ottaa ongelmat puheeksi lapsen ja vanhempien kanssa, Furman kertoo.
Perinteisesti on ajateltu, että lapsen ongelmat johtuvat vanhemmista tai jostakin muusta taustalla olevasta muusta ongelmasta. Jos lapsi ei esimerkiksi jaksa keskittyä opetustuokioihin, on saatettu pohtia, laittavatko vanhemmat lapsen varmasti ajoissa nukkumaan tai onko lapsella jokin psykiatrinen tai neuropsykiatrinen häiriö.
Jos vian ajatellaan olevan kotona, vanhemmat menevät helposti puolustuskannalle ja yhteistyö heidän kanssaan takkuaa.
– Päätimme, ettemme puhu vanhemmille lasten ongelmista, vaan ainoastaan taidoista, jotka heidän lapsensa oli hyvä oppia kehittyäkseen koulukypsäksi ja tullakseen toisten lasten kanssa hyvin toimeen. Oli ongelma mikä tahansa, käänsimme sen taidoksi, jonka lapsi voi oppia.
Ajatusten pohjalta lähti muotoutumaan ratkaisukeskeiselle psykologialle rakentuva Muksuoppi, jota käsitteleviä kirjoja on käännetty yli 20 kielelle. Muksuoppi on 15 askeleesta muodostuva työskentelytapa, jonka avulla voidaan auttaa lapsia voittamaan ongelmia.
Skandinavian maissa menetelmä tunnetaan nimellä ”Jag kan”. Saksassa siitä käytetään nimitystä ”Ich Schaff’s” ja englanniksi sen nimi on ”Kids’Skills”.
– Kun keksimme sanan Muksuoppi, se tuntui hauskalta ja optimistiselta nimeltä, mutta sen huonona puolena on, että se vie ajatukset pieniin lapsiin. Se on sääli, sillä lähestymistapa soveltuu yhtä hyvin koululaisille ja jopa aikuisille. Siksi olen viime aikoina alkanut puhua taitolähtöisestä lähestymistavasta, Furman kertoo.
Furman julkaisi vuoden 2023 alussa uuden kirjan, joka sai nimekseen Lasten haasteet taidoiksi. Sen innoittajana on ollut Muksuoppiappi, ilmainen mobiilisovellus.
– Uuden kirjan alkuperäisessä nimessä oli sana ”lastenkasvatus”. Kustantajan tekemän markkinatutkimuksen mukaan sana on kuitenkin pulmallinen. Ihmiset eivät mielellään enää puhu lastenkasvatuksesta, Furman ihmettelee.
– Sanalla kasvatus on jostakin syystä huono kaiku. Ehkä se yhdistyy ihmisten mielissä autoritääriseen kasvatukseen.
Mitä on taitolähteinen kasvatus?
Taitolähtöinen lähestymistapa perustuu yhteistyölle lapsen kanssa. Lasta ei pakoteta tai painosteta oppimaan taitoja. Hänen kanssaan keskustellaan taidoista, jotka hän on jo oppinut ja etsitään yhteisymmärrystä siitä, mitä hänen olisi hyvä oppia seuraavaksi.
Arat lapset harjoittelevat rohkeutta, impulsiiviset lapset harjoittelevat itsehillintää ja epäsosiaaliset lapset taitoa leikkiä toisten lasten kanssa. Lähestymistavassa lapsi osallistuu aktiivisesti ongelman ratkaisemiseen – tai oikeammin sanottuna taidon oppimiseen.
– Lapsista on kiva oppia taitoja ja heillä on usein hauskoja ideoita siitä, miten he voivat niitä opetella, Furman sanoo.
Kun yhteisymmärrys on löytynyt, laaditaan taidon oppimiseksi suunnitelma yhdessä lapsen kanssa. Lapsi saa päättää, mikä nimi taidolle annetaan, ketkä auttavat häntä oppimaan taidon ja miten taidon oppimista lopuksi juhlistetaan.
Aikuiset eivät monestikaan voi ratkaista lapsen ongelmaa, mutta he voivat keskustella lapsen kanssa taidoista, joita toivovat tämän oppivan. Kun yhteisymmärrys on syntynyt, aikuiset voivat motivoida, kannustaa ja tukea lasta opettelussa.
– Lapset kärsivät itsekin omista vaikeuksistaan. Jos lasten kanssa keskustellaan heitä ja heidän vanhempiaan kunnioittavalla tavalla, keskustelun avulla voidaan löytää jopa useita sellaisia taitoja, joiden oppimisesta lapsi ja hänen läheisensä hyötyisivät.
Furman painottaa myönteisen palautteen ja onnistumisen kokemusten merkitystä.
– Lapset eivät opi taitoja yksin. He tarvitsevat kannustajia, positiivista palautetta, onnistumisen kokemuksia ja lopuksi juhlat, joissa lapsen oppimista julistetaan hänen kannustajapiirinsä kanssa.
Taitolähtöinen lähestymistapa toimii paitsi lapsilla myös aikuisilla.
– Jos sanot kumppanillesi, että hänellä on ongelma, hän tuskin vastaa: ”Kiitos kun sanoit, en ollut itse huomannutkaan. Täytyypä saman tien tehdä muutos.” Jos sen sijaan puhut hänelle jostakin taidosta, jonka toivot hänen oppivan tai jossa toivot hänen petraavan – ja olet itsekin valmis kuuntelemaan, mitä taitoa hän haluaa sinun petraavan, onnistumisen mahdollisuudet ovat jo paljon suuremmat.
Aikuiset käyvät kasvatuskauppaa
Lasten ongelmia on totuttu kaikkialla maailmassa ratkaisemaan palkitsemalla ja rankaisemalla.
– Tavallaan voisi sanoa, että aikuiset käyvät lasten kanssa kauppaa heidän käyttäytymisestään, Furman pohtii.
”Jos et tee kuten minä sanon, otan sinulta puhelimen pois.”
”Jos teet sen mitä pyydän, saat viisitoista minuuttia lisää peliaikaa.”
Vallitseva lastenkasvatusfilosofia nojaa edelleen pitkälti keppiin ja porkkanaan. Hyvästä käyttäytymisestä palkitaan, huonosta käyttäytymisestä tulee rangaistus.
– Tosin nykyään ei enää käytetä sanaa ”rangaistus”. Se on korvattu tekopyhällä sanalla ”seuraamus”.
Palkitsemisen ja rankaisemisen idea on pinttynyt kulttuuriimme. Vaikka eri alojen tutkijat kriminologeista sosiologeihin ja psykologeihin ovat toistuvasti osoittaneet, että rankaiseminen tehoaa huonosti ei-toivottuun käyttäytymiseen ja sen teho rikollisuuden kitkemisessä on erittäin heikko.
– Yhteistyöllä, sosiaalisilla interventioilla, sovittelulla ja taitolähtöisyydellä päästäisiin paremmin tavoitteisiin kuin koventamalla rangaistuksia ja laatimalla uusia sääntöjä, Furman sanoo.
– On kiinnostava kysymys, miksi ihmiset haluavat aina ratkaista ongelmia nimenomaan rangaistuksia koventamalla. Ehkä siksi, että rankaiseminen on nopea ja helppo keino. Muutoksen tekeminen yhteistyössä vaatii aikaa ja paneutumista.
Lasten ongelmia ei pidä medikalisoida
Furman on ollut pari vuotta virallisesti eläkkeellä, vaikka hän luennoi ja kouluttaakin edelleen ahkerasti. Työurallaan hän on nähnyt, että perheissä, päiväkodeissa ja kouluissa tarvitaan konkreettisia työkaluja lasten ja nuorten auttamiseen.
– Sellaisia ihmiset kaipaavat enemmän kuin hienoja teorioita, joiden avulla selitetään kyllä uskottavasti mistä ongelmat ehkä johtuvat, muttei kerrota, miten ne ratkaistaan.
Furman kritisoi lasten ja nuorten ongelmien medikalisaatiota.
– Ihmisten moninaisista haasteista ja vaikeuksista tehdään tänä päivänä mielenterveyshäiriöitä ja sairauksia. Samalla annetaan ymmärtää, että niitä voivat hoitaa vain koulutetut asiantuntijat. Se on varma keino tehdä ihmisistä kädettömiä.
Hänen mielestään on paljon asioita, joita ihmiset voivat tehdä itse, sen sijaan että pelkästään jonottavat apua kuukausitolkulla taholta, joka ei pahimmassa tapauksessa ehkä edes osaa auttaa.
– Tästä syystä listasin kirjaani lähes kaikki tavalliset lastenpsykiatriset ongelmat ja kuvasin, miten niitä voi lähestyä taitolähtöisesti kotikonstein.
Pitkällä psykiatrin uralla Furmanille on käynyt selväksi, että lasten ja nuorten ongelmat ovat yleisiä.
– Lähes kaikilla lapsilla on jotain psyykkisiä ongelmia jossakin vaiheessa kasvuaan ja kehitystään, hän sanoo.
Furmania kauhistuttaa esimerkiksi se, kuinka paljon voimakkaita psykoosilääkkeitä eli niin sanottuja neuroleptejä lapsille ja nuorille nykyisin määrätään.
– Kyse ei ole siitä, että lasten psykoosit ovat lisääntyneet, vaan siitä, että niitä on alettu käyttää aggressiivisuuden ja impulsiivisuuden hoitokeinona, hän toteaa.
– Kun lastenpsykiatreilta kysyy, miksi te määräätte lapsille neuroleptejä, vaikka niillä on todella ikäviä sivuvaikutuksia, he sanovat puolustuksekseen, että niin tehdään vain, jos mikään muu ei auta. Se osoittaa, että ammattiauttajatkin ovat usein neuvottomia lasten ja nuorten kanssa.
Lähetteitä erikoissairaanhoitoon tulee niin valtavasti, että jonot ovat pitkiä eikä läheskään kaikkia lapsia ja nuoria pystytä ottamaan vastaan.
– Oikealla asenteella voimme kaikki auttaa lapsia ja nuoria, myös ilman diagnooseja, lääkkeitä ja pitkälle koulutettuja psykoterapeutteja, Furman toteaa.
Kommentit (8)
kuten Peter Goetzche ansiokkasti toteaa: no child should get psychiatric drugs. tähän on monia syitä. pitkäaikaisvaikutuksia ei kunnolla tunneta. Se tiedetään että psyk lääkkeet häiritsevät aivojen kehitystä ja, että haittavaikutuksia vähätellään järjestelmällisesti. Viimeisimpänä yllätyksenä, minkä ei olisi pitänyt tulla kenellekään yllätyksenä lapset myyvät esim. yleisesti huumausaineena käytettäviä ADHD lääkkeitä toisilleen.
Kanadalaistutkimuksessa todettiin, että valtaosa ADHD diagnoosin saaneista (mukana yli 100 000 lasta) on loppuvonna syntyneitä vilkkaita poikia, kyseessä ei liene, että jotkut horoskoopit olisivat toisia vilkkaampia vaan se, että nämä lapset ovat jopa lähes vuoden luokkatovereitaan nuorempia ja siksi keskittymiskyvyttömämpiä, ja ei kun amfetamiinia huuleen. Itse olen jututtanut kymmeniä ADHD ihmisiä ja jokaisen kohdalla on selvinnyt, että ovat alkoholistisesta tai muuten toimintahäiriöisestä perheestä, liekkö sattumaa vai syyllistänkö tässä vanhempia vai kerronko tosiasioita, jotka herättävät syyllisyyden tunteita…
Varmasti tuohon Göetzchen lausuntoon on poikkeuksia esim. autismin kirjossa, mutta usein kuten joku aijemmin kommentoi lapsen koulun käynti parani kun pääsi rauhallisempaan ympäristöön oppimaan.
Sama juttu. Näissä jutuissa on aina vaara, että todelliset neurokirjon dg:t ohitetaan jonain huuhaana ja mennään taas 10 vuotta taaksepäin ymmärryksessä.
Selenalle: Ehkä se oikea ratkaisu olisi ollut, kaikille luokan lapsille, että luokka olisi ollut pienempi ja hälinään olisi puututtu… Eihän se varmaan ole kenellekkään lapselle hyväksi olla sellaisesssa ympäristössä. Mutta tietysti vanhempi ajattelee omaa lastaan. Se vain johtaa nimenomaa tällaiseen diagnostisoimiseen.
Oman tyttäreni eskariluokalla teimme aikanaan niin, että mieheni (opettaja ammatiltaan itsekin) oli muutaman vapaapäivänsä tarkkailijana luokassa (opettajan kanssa sovittu!). Vanhempi lapsemme oli ollut saman opettajan luokassa ja pidimme hänestä, emmekä ymmärtäneet miksi tyttären luokassa oli ongelmia.
Mieheni näki ’ulkopuolisen’ silmin missä ongelmat oli. Sitten teimme vanhempien kokouksen ja sieltä lähti koulun rehtorille viesti. Näin halusimme että koko luokka saa apua, ei vain oma lapsemme.
Rehtori voi taloussyistä olla kuulematta opettajien valituksia, mutta kun vanhemmat reagoi kollektiivisti hänen täytyy siihen reagoida, muuten perheet muuttaa pois. Ja vanhempien tulee tukea rakentavasti koulua, ei taistella sitä vastaan.
Lopputulos oli että pari poikaa päätyi psykologin juttusille ja muuhun kouluun, luokka sai muutaman tunnin lisää tukiopettajaa, ja seuraavaksi vuodeksi heille tuli kaksi uutta ja kokenutta opettajaa. Luokka oli vilkas muuta hyvin toimi kaikki vuodet. Olemme vieläkin yhteyksisä muutaman sen luokan vanhemman kanssa 25 v tapauksen jälkeen.
ps. itse olen aina opettajana pyrkinyt sanomaan oppilaille mitä he voisivat tehdä jotta vielä olisivat ’parempia’ (uinnissa esim: jalkatyösi on oikein hyvää, mutta jos teet käsilläsi xxx niin voisit olla vielä nopeampi). Ja se toimii!
Teijalle: Totta kai puhuimme asiasta moneen kertaan opettajien ja rehtorinkin kanssa, mutta heidän mielestään luokka ei ollut erityisen hälyisä. Myöskään muut vanhemmat eivät nostaneet esiin samaa ongelmaa vanhempien Facebook-ryhmässä. Tuntui, että vain oma lapseni kuormittui luokassa ja koki sen meluisaksi ja ahdistavaksi. Koulun siirtyessä etäopetukseen ero muihin lapsiin näkyi erityisen hyvin, kun muut lapset kaipasivat takaisin kouluun ja oma lapseni pärjäsi kotona paljon paremmin kuin lähiopetuksessa, mm. lähes päivittäinen päänsärky helpotti. Rauhallinen kouluympäristö on varmasti kaikkien lasten etu, mutta lasten välillä on myös isoja eroja siinä, mitä he kokevat kuormittavaksi.
Toivon, ettei lasten ja nuorten neuropsykiatrisia diagnooseja kuitenkaan vähäteltäisi. Oma autismikirjolla oleva lapseni oli joutunut omatoimisesti opettelemaan valtavan määrän ”taitoja” pärjätäkseen isossa, hälyisässä koululuokassa, ja lopputuloksena oli vakava uupumus. Vasta sen jälkeen kun taustalla olleet lapsen aistiyliherkkyys ja sosiaalisten tilanteiden kuormittavuus paljastuivat, tilanteeseen on voitu etsiä ratkaisuja (esim. pienluokka ja lyhennetty koulupäivä).
Suosittelisin ihmisiä tutustumaan ja noudattamaan ennemmin Jari Sinkkosen kuin Ben Furmanin neuvoja lastenkasvatuksessaan. Ei niin ettei Furmanillakaan olisi mitään ansiokasta annettavaa. Tuntuu kuitenkin että juuri Furmanin tapaan vahvemmin painottuvaa kasvatusta on viime vuosikymmenenä ennemmin harjoitettu ja monet Furmanin mainitsemat ongelmat johtuvat juuri tästä. Sinkkonen ymmärtää mielestäni parhaiten sen taidon miten olla jämäkkä ja kypsä vanhempi lapselleen ja samalla tukea ja ymmärtää hänen yksilöllisyyttään terveellä tavalla.
Olen samaa mieltä. Kriittinen suhtautuminen Furmanin yltiöpositiiviseen kasvatusnäkemykseen on viisautta.
”Itse olen jututtanut kymmeniä ADHD ihmisiä ja jokaisen kohdalla on selvinnyt, että ovat alkoholistisesta tai muuten toimintahäiriöisestä perheestä, liekkö sattumaa vai syyllistänkö tässä vanhempia vai kerronko tosiasioita, jotka herättävät syyllisyyden tunteita”
Ei tarvitse omata kovinkaan kummoisia google-fu taitoja saadakseen selville sen, että ADHD on voimakkaasti periytyvä, ja se altistaa myös riippuvuuksille. Alkoholi on monelle keino (joskin huono sellainen) itselääkitsemiseen, kun ei muutakaan ole tarjolla.