Iltatähti pidensi pikkulapsiaikaa 10 vuodella, ja Matildalle se oli tarkoituskin: ”Monella tapaa kyse oli korjaavasta kokemuksesta”

Iltatähti syntyi toimituspäällikkö Matilda Katajamäelle, kun hän itse oli nelikymppinen. Miksi on pakko saada vauva, kun on jo kerran päässyt pikkulapsivaiheesta?

Teksti Matilda Katajamäki
Kuvat Tinka Lindroth, iStock
iltatähti
Isompien lasten aikuistumisesta on helppo iloita, kun iltatähti on vielä pieni hoivattava. Kuvituskuva.

”Tajuatko, että pidensit juuri pikkulapsiaikaa kymmenellä vuodella?” kysyi ystäväni.

Olin 39-vuotias ja odotin kolmatta lastani. Ystävääni olin tutustunut kymmenen vuotta aiemmin, jolloin olimme molemmat äitiysvapaalla. Hän oli nyt suuntaamassa riemumielin vapaaseen elämään isojen lasten äitinä, minä hyppäämässä takaisin imetysten ja hiekkalaatikkojen maailmaan.

Sain ensimmäisen puolisoni kanssa kaksi lasta kolmekymppisenä kahden vuoden välein, se tavallinen tarina. Erosimme lasten ollessa vielä pieniä. Olin rakastunut äitiyteen ja tuntui haikealta, että lapsia ei tulisi enempää.

Tapasin melko pian nykyisen mieheni, jolla myös oli pieni poika. Toivoin yhteistä vauvaa, mutta tuntui oikealta antaa lasten ensin tottua vuoroviikko- ja uusperhe-elämään.

Kaikki kolme ehtivät kasvaa koululaisiksi, menin työelämässä eteenpäin, täytin vuoroviikkovanhemmuuteni tuomaa tyhjiötä olemalla aktiivinen vanhempaintoimikunnissa. Kuopuksemme syntymävuonna isot lapsemme täyttivät 12, 10 ja 9 vuotta.

”Symbioosi iltatähden kanssa teki minusta kokonaisen”

Sairaalahuone oli elokuisena lauantai-iltana täynnä porukkaa.

Viiden tunnin ikäisenä vauva sai ensimmäisen kokemuksen siitä, millaiseen perheeseen se oli saapunut: sisarukset räpläsivät sen käsiä ja jalkoja, joka puolella oli joku. Pyysin kätilöiltä varhaista kotiutumista seuraavana päivänä, koska toivoin, että koko porukka ehtisi olla mukana tuomassa vauvan kotiin, ennen kuin isojen lasten vuoroviikko vaihtuisi maanantaiaamuna. En halunnut heidän menettävän sitä palaa perheemme tarinasta.

Hoitovapaa-aika kuopuksen kanssa oli ihanaa – tai tarkemmin sanottuna ensimmäiset puolitoista vuotta siitä. Olin lopettanut edelliset äitiysvapaani aiottua aikaisemmin, koska molemmilla kerroilla satuin saamaan uuden työpaikan. Nyt päätin jo etukäteen olla kotona kaksi vuotta.

Ensimmäinen vuosi meni nopeasti suloista ja helpohkoa vauvaa hoidellen. Isommat lapseni olivat jo neljännellä ja kuudennella luokalla, joten olin päivisin vapaa tekemään vauvan kanssa, mitä halusin. Oli virkistävää saada irtiotto töistä kahdeksan vuoden tiiviin työputken jälkeen.

Olen kuullut monenkin äidin miettivän tai toivovan iltatähteä siksi, että saisi kokea jotain, mistä jäi aikaisempien lasten kanssa paitsi. Hyvän synnytyksen. Että nauttisi vauva-ajasta, kun ensimmäinen kerta hukkui masennukseen.

Myönnän, että minullakin oli monella tavalla kyse korjaavasta kokemuksesta. Ensimmäisten lasteni pikkulapsiaika meni osin aviokriisissä, ja jouduin jo aikaisessa vaiheessa vuoroviikkoäidiksi. Häiritsemätön symbioosi kuopuksen kanssa teki minusta jollakin tavalla kokonaisen.

Tätä kateuden lähdettä ei ollut ennen

Viimeiset puoli vuotta äitiysvapaastani olin tylsistynyt, turhautunut ja herkkä ärsyyntymään. Tunsin oloni yksinäiseksi, jokainen päivä oli samanlainen.

Kolmekymppisenä äitinä minulla oli paljon ystäviä, joilla oli myös pieniä lapsia. Puistossa ja kerhossa sain lisää äitiystäviä. Nytkin tutustuin puistossa muihin äiteihin, mutta ystävystyminen selvästi nuorempien kanssa jäi tapahtumatta.

Tuntui siltä, että elämänkokemukseni tuli väliin. Kuulostin varmaan ärsyttävältä besserwisseriltä, kun puhuin siitä, miten tein asiat edellisten lasteni kanssa. Töihinpaluu paransi mielialaani huomattavasti.

”Tätä kateuden lähdettä ei ollut edellisellä kierroksella.”

Iltatähti on nyt viisivuotias, ja ystävieni rinnalla tunnen itseni hyvin sidotuksi lapseen. Heidän lapsensa (jos niitä on) ovat jo kasvaneet isommiksi, monet ovat nyt vuoroviikkoäitejä ja joka toisen viikon lapsivapaalla. He ovat melko vapaita harrastamaan ja matkustamaan, he miettivät, mitä sarjoja katsoisivat ja kirjoja lukisivat seuraavaksi.

Tätä kateuden lähdettä ei ollut edellisellä kierroksella, kun useimmilla oli pieniä lapsia ja yhteinen tekeminenkin keskittyi useimmiten lasten ympärille.

”Tekemättäkö kaikki nelikymppisten lapset olisi  pitänyt jättää?”

Vanhemman poikani lukion vanhempainillassa katselin harmaapäisiä vanhempia ja mietin, että kuopuksen lukioiässä me olemme nuo. En vielä ole ihan sovussa sen ajatuksen kanssa, että olen 60-vuotias, kun kuopukseni on 20.

Vanhoista äideistä esitetyt negatiiviset stereotypiat sekä huvittavat että ärsyttävät minua. Vauvapalstojen keskusteluissa nelikymppiset äidit eivät jaksa ”juosta lapsen perässä”, eivät jaksa valvoa eivätkä ymmärrä lapsiaan.

Ylipäätään iltatähden tulo tässä iässä näyttäytyy nuorille ilmeisesti täysin luonnottomana, koska niin moni vannoo, että viimeinen takaraja raskauksille on 30 tai 35 vuotta. Tieteilijät ja tutkijat ovat huolissaan iäkkäiden vanhempien kohonneista terveysriskeistä.

Nelikymppisenä iltatähden taustalla ovat tavalla tai toisella olosuhteet, Matilda Katajamäki pohtii.

Nelikymppisenä iltatähden taustalla ovat tavalla tai toisella olosuhteet, Matilda Katajamäki pohtii.

En tunnista itseäni kuvasta lainkaan. Mielestäni jaksan nyt paljon enemmän kuin edellisellä kierroksella: minulla on pikkulapsen lisäksi kaksi teiniä ja huomattavasti vaativampi työ kuin silloin. Ensimmäisen puolimaratonini juoksin kuopuksen ollessa parivuotias.

Ymmärrän tutkijoiden tilastollisiin faktoihin perustuvan huolen, mutta silti: tekemättäkö kaikki nelikymppisten lapset olisi pitänyt jättää? Tuskin monikaan tieten tahtoen haluaa saada lapsen mahdollisimman vanhana, syynä ovat tavalla tai toisella olosuhteet, joten vaihtoehtona olisi jättää lapset synnyttämättä.

Toivon toki, että pysymme puolisoni kanssa pitkään terveinä, eikä poikamme liikaa häpeäisi iäkästä kotiväkeään. Täytyy juosta ahkerasti pysyäkseen nuorekkaana.

Konkarius – ja sen kääntöpuolet

En ole itse kohdannut kritiikkiä ikä-äitiydestäni, totta puhuen päinvastoin. Konkarina kohtelu alkoi jo neuvolassa ja synnytyssairaalassa, jossa jokaisessa yhteydessä mainittiin ensimmäisenä se, että kyseessä on kolmas lapseni. Muutenkin tunnen saavani arvostusta kokeneisuudestani, aistin sen etenkin puhuessani vanhempien naisten kanssa.

Ilmeisesti on ratkaiseva ero siinä, saako nelikymppisenä ensimmäisen vai kolmannen lapsen. Kun ensimmäisellä neuvolakäynnillä selittelin ikääni, terveydenhoitaja sanoi iloisesti, ettei minulla ole mitään hätää, koska en ole nelikymppinen ensisynnyttäjä.

Konkariuden kääntöpuoli on se, että kynnykseni pyytää apua on todella korkea.

Huomaan ajattelevani, että kaikenlaiset auttajat ovat nuorempia vanhempia varten. Minun nelikymppisenä kuuluu jo pärjätä, olenhan muutenkin etuoikeutettu, koska minulla on vakaa parisuhde ja taloudellinen asema. Onneksi isompaa tuen tarvetta ei ole tullutkaan, mutta asenteeni on kummallinen.

Olemme mieheni kanssa lapsenhoidossa melko omillamme: omat iäkkäät vanhempani eivät sairauksiensa vuoksi enää jaksa hoitaa pientä iltatähteä, ja korona on estänyt myös puolisoni äidin osallistumisen arkeemme. On totta, että jos monessa polvessa saadaan lapset myöhään, sukupolvien suhteet voivat jäädä ohuiksi.

”Kuopus yhdistää meitä”

Osasin etukäteen odottaa, että lapsi olisi ihana. Sitä en täysin osannut odottaa, miten ihanaa olisi katsoa kuopuksen ja teini-ikäisten sisarusten suhdetta.

Sitä, kun isosisko askartelee kateelliselle taaperolle samanlaisen Linnanmäki-rannekkeen kuin hänellä itsellään on, tai kun lähes kaksimetrinen isoveli nostaa pienen ilmaan tai pörröttää tämän päätä aina ohi kulkiessaan.

”Samasta syystä moni ystäväperhe hankkii tässä vaiheessa jonkin lemmikin.”

Kuopus tuo kotiimme lämpöä ja iloa ja yhdistää meitä – samasta syystä moni ystäväperhe hankkii tässä vaiheessa jonkin lemmikin.

Suurin menetyskin liittyy isoihin lapsiini. Ilman kymmenen vuotta nuorempaa kuopusta olisimme voineet toisella tavalla matkustaa, tehdä vaikka vaelluksia Lapissa, harrastaa jotakin yhdessä. Tunnen piston sydämessäni siitä, etten jaksa illalla katsoa Netflixiä tyttäreni kanssa, koska se on päivän ainoa lyhyt hetkeni tehdä jotakin omaa. Toivon, että edes jotain kompensoi se, että kuopuksen takia olen ollut nämä vuodet lähes aina kotona ja saatavilla.

Olen ollut äitinä aina kärsimätön, vaatinut pikkulapsilta monessa asiassa liikaa, huonoimmillani olen ollut jopa ilkeä. Kuopuksen kanssa tämä kaikki on tapahtunut teinisisarusten edessä. Vastuu siitä, millaisen vanhemmuuden mallin annan heille, tuntuu painavalta.

Iltatähti kasvatti ihmisenä

Ehkä joissain asioissa olen kehittynytkin ihmisenä. Isompien lasteni ollessa pieniä hankkiuduin muiden ihmisten seuraan aina, kun mahdollista. Vietimme lähes kaiken vapaa-ajan ystävien kanssa tai isovanhempien luona. Sosiaalinen elämämme oli jopa pakonomaisen vilkasta.

Jälkeenpäin toivoin, että olisin useammin paneutunut olemaan lasteni kanssa kolmistaan, ollut läsnä vain heille. Kuopuksen kanssa olen ollut paljon kahdestaan, tehnyt retkiä sinne, minne hän on halunnut lähteä, yrittänyt leikkiä, vaikka en ole siinä hyvä. Osin erilaisten olosuhteiden pakosta, mutta myös siksi, että annan sille nyt arvoa.

Merkityksettömältä tuntuvia hetkiä on iltatähteni syntymän jälkeen ollut vähän.

Merkityksettömältä tuntuvia hetkiä on iltatähteni syntymän jälkeen ollut vähän.

Ristiriitaisesti minulla on viiden viime vuoden aikana ollut useammin tylsää kuin ehkä koskaan ennen elämässäni, mutta samalla olen nauttinut tavattoman paljon tavallisesta olemisesta lapsen kanssa. Jouduttuani aikanaan vuoroviikkovanhemmaksi vastoin tahtoani ajattelen vieläkin, että jokainen tilaisuus hakea lapsensa päiväkodista tai lukea iltasatu on etuoikeus.

”Muistatko, miten toivoit, että joku tarvitsisi sua?” kysyi mieheni usein silloin, kun kuopus taaperona ei olisi kelpuuttanut hoitajakseen ketään muuta kuin minut, ja olin vähän tuskastunut.

Se on totta.

Merkityksettömältä tuntuvia hetkiä on iltatähteni syntymän jälkeen ollut vähän. Olen kyennyt iloitsemaan isompien lasteni aikuistumisesta, kun kuopus on vielä pieni ja hoivattava.

Vastauksena ystäväni kysymykseen pikkulapsiajan pidentämisestä kymmenellä vuodella: kyllä, se oikeastaan oli tarkoitukseni. On ollut ihanaa ja jollakin tavoin terapeuttista saada elää kaikki lapsen vaiheet vielä kerran, kun ne aikanaan menivät liiankin nopeasti ohi. Puolisoni puhuu kauniisti pikkulapsen valosta, jossa saamme hetken elää.

Lue myös: Terhi oli varma, ettei halua lapsia – 40-vuotiaana hän on kaksi vesisynnytystä kokenut uusperheen äiti

Kotiliesi.fi: 10 yllättävää asiaa vanhemmuudesta – näin eri tavoin äitiys vahvistaa naista

Kommentit

Jaa oma kokemuksesi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä