Puoliso joutui odottamaan autossa, kun ensisynnyttäjä kärvisteli aulassa: ”Kätilö tiuskaisi, että älä nyt siihen synnytä”

Kuulun niihin onnekkaisiin, joiden synnytys oli suhteellisen nopea ja kivuton. Kyseessä oli siis esikoinen.

Supistukset alkoivat eräänä helmikuun aamuna pian sen jälkeen, kun puolisoni oli lähtenyt töihin. Supistukset eivät olleet erityisen kipeitä, mutta niitä tuli alusta alkaen melko tiuhaan.

Kahden tunnin kuluttua soitin synnytyssairaalaan ja kysyin ohjeita, milloin pitäisi lähteä ajamaan sairaalalle. Meillä oli siihen aikaan noin tunnin ajomatka lähimpään synnytyssairaalaan.

Ohjeeksi sain, että lähteä voi sitten, kun kipujen kanssa ei enää pärjää. Odottelin siis rauhassa, käytin koiran ulkona, kävin suihkussa ja pakkailin.

Iltapäivällä soitin puolisolle, että hänen on parasta tulla kotiin, sillä supistukset alkoivat tuntua kipeämmiltä. Lähdimme sairaalaan ja noin puolessavälissä matkaa ajattelin, että vauva syntyy pian. Pyysin miestäni ajamaan hieman kovempaa.

Vastustelin loppumatkan ponnistamisen tarvetta vastaan. Lopulta pääsimme sairaalaan.

Tuskan hetket aulassa

Odotusaulassa odottaminen oli tukalaa. Puolisoni ei koronan takia saanut odottaa kanssani aulassa, vaan joutui odottamaan autossa. Kätilö tuli arvioimaan tilanteeni ja olinkin jo kymmenen senttiä auki.

Sanoin, että minulla olisi jo tarve ponnistaa. Kätilö tiuskaisi, että älä nyt siihen synnytä.

Kätilö saattoi minut synnytyssaliin ja kertoi, että hetken päästä paikalle tulee synnytyksessä avustava kätilö. Jäin yksin.

Ajattelin jo, että taidan synnyttää yksikseni, mutta loppujen lopuksi paikalla olivat puolisoni, kaksi kätilöä, opiskelija ja lääkäri.

Ponnistusvaiheessa vauvan sykkeet välillä laskivat, minkä takia lääkäri oli paikalla. Ponnistusvaihe kesti noin 20 minuuttia ja meille syntyi terve poikavauva alle tunnin kuluttua sairaalaan saapumisestamme.

En tietenkään ehtinyt saada kivunlievitystä, enkä jälkeenpäin ajateltuna sitä olisi tarvinnutkaan. Toki ponnistaessa oli ihan omat kipunsa, mutta kestin ne kuitenkin.

Vauvan synnyttyä istukkani aiheutti ongelmia, sillä se ei tullut ulos jälkisupistusten mukana. Napanuora lähti irti, kun siitä vetämällä istukkaani yritettiin irrottaa, ja supistuksia voimistavaa lääkettäkin kokeiltiin.

Seuraavaksi sain vahvaa kipulääkettä ja lääkäri yritti irrottaa istukkaa käsin. Kun sekään ei toiminut, päädyin leikkaussaliin ja istukka irrotettiin kaapimalla.

Minua jäi hieman harmittamaan, etten saanut olla vauvani kanssa hänen ensimmäisiä tuntejaan, vaan olin nukutettuna ja heräämisessäkin meni oma aikansa. Onneksi mieheni oli mukana pitämässä vauvasta huolta ja minulle jäi synnytyksestä tosi hyvät fiilikset.

Emmi

Lue myös: Synnytyksessä lähes kaikki meni vastoin äidin toiveita – siitä huolimatta se oli ”upea kokemus”