Minun tarinani 30.09.2023 Päivitetty 02.02.2024

Kun Henna menetti lapsensa, osa tutuista vain sivuutti koko asian: ”Minusta tuntui, etten saa puhua kuolleesta lapsestani”

Menetettyään esikoisensa Henna huomasi, että lapsen kuolemaan liittyy toinen tabu, josta ei vielä tänäkään päivänä uskalleta puhua ääneen.

Teksti
Mervi Juusola
Kuvat
iStock

Vuosi 2021 oli Henna Valkamalle, 36, menetyksen vuosi. Hän muistaa matkan synnytyssairaalaan. Henna tunsi vauvan potkut kohdussa. Siellä hän potkii autuaan tietämättömänä siitä, mitä tulee tapahtumaan, Henna ajatteli.

Olo tuntui kamalalta. Henna oli puolisonsa kanssa matkalla raskauden keskeytykseen.

Vain viikkoa aiemmin kaikki oli ollut hyvin. He olivat menneet 20. raskausviikon rakenneultraan hyvillä mielin ja innostuneina.

– Jokainen varmasti tiedostaa, että ultrassa voi tulla myös huonoja uutisia. Harva kuitenkaan osaa kuvitella kuuluvansa siihen pariin prosenttiin ihmisistä, jotka saavat todella huonoja uutisia, Henna toteaa.

Suomessa keskeytetään joka vuosi noin 300–400 raskautta sikiövaurion tai kromosomihäiriön perusteella.

– Jos sen määrän jakaisi vuodelle, niin joka päivä joku joutuu harkitsemaan keskeytystä geneettisistä syistä. Meidän esikoisemme rakennepoikkeama oli niin sanottu harmaa diagnoosi. Se ei olisi johtanut lapsen kuolemaan ja hänen elinikänsä olisi ollut normaali, mutta lapsen elämä olisi ollut hyvin vaikeaa.

Rakenneultrassa tutkimusta tekevä kätilö kertoi, etteivät lapsen aivot näyttäneet siltä kuin niiden olisi siinä vaiheessa raskautta pitänyt näyttää. Kätilö kutsui paikalle lääkärin, joka totesi, että sikiöllä on vakava, ilmeisesti alkion kehityksen alkuvaiheessa muodostunut rakennepoikkeama.

Parille kerrottiin, että raskaus voidaan keskeyttää Valviran erikoisluvalla, jos vanhemmat tekevät sen päätöksen. Henna sai puolisonsa kanssa pari päivää aikaa miettiä asiaa.

– Olen huomannut, että geneettinen keskeytys on tabun sisällä oleva tabu, Henna sanoo nyt. 

– Lapsen kuolemasta puhuminen on Suomessa vaikeaa. Jos vanhemmat ovat joutuneet tekemään päätöksen keskeytyksestä, siitä puhuminen on yhä vaikeampaa.

Henna on päättänyt puhua esikoislapsensa elämän päättymisestä oikeilla termeillä. Lapsen elämä päättyi geneettiseen keskeytykseen.

– Kuten muutkin vanhemmat haluavat puhua lapsistaan, minäkin haluan puhua esikoisestani, joka ei jäänyt elämään. Toivon ihmisten ymmärtävän, ettei päätös geneettisestä keskeytyksestä ole kenellekään helppo ratkaisu, hän sanoo.

– Minulle nousi vahvoja syyllisyyden tunteita. Pohdin, onko meillä oikeus päättää lapsen elämästä. Puhuimme asiasta puolisoni kanssa tuntikausia. Soittelin ystäville ja perheenjäsenille ja googlasin, mihin kaikkeen lapsen vaurio vaikuttaisi. 

Suurin osa tuttavista neuvoi, että pari tietää itse, mikä lapselle ja perheelle olisi oikea ratkaisu.

– Yksi syvästi uskonnollinen tuttu soitti ja sanoi toivovansa, että vielä harkitsisin tätä päätöstä.

Sairaalan ovella Henna meni selviytymistilaan. Kauheasta tilanteesta oli pakko vain jotenkin selviytyä.

– Keskityin täysin siihen, että pysyn kasassa. En pystynyt puhumaan juurikaan edes puolisolleni.

Hyvästien hetki oli kaunis

Synnytys käynnistettiin lääkkeillä, ja supistusten käynnistymisestä kesti lähes vuorokausi siihen, että vauva oli äitinsä sylissä.

Kun lapsi aamuyöllä syntyi, kätilö silitti Hennan polvea ja sanoi, että henkisen puolen käsittely tulee myöhemmin, mutta nyt kannattaa vain keskittyä siihen, että kohta tämä on ohi ja pääset kotiin toipumaan.

– Hänen empatiansa jäi mieleen. Hän oli tilanteessa paikalla ihmisenä ihmiselle, ei vain ammattilaisena.

Lapsi tuotiin Hennan syliin kapaloituna. Henna jutteli vauvalle ja lauloi laulua, jota oli raskausaikanakin laulanut. Hän ihasteli vauvaa ja otti valokuvia. Vauvan kasvoissa oli Hennan suvun piirteitä. 

Perhe sai sairaalasta muistoksi musteeseen painetut vauvan jalan ja käden jäljet. Mukana tuli myös pieni runo.

– Olin odottanut, että huutaisin suoraa huutoa. Hetki olikin kaunis ja rauhallinen.

Ihmiset unohtivat nopeasti

Keskeytyksen jälkeen Henna sai paljon tukea ystäviltään ja perheeltään. Hän kuitenkin kokee, että jotkut ihmiset välttelivät aiheesta puhumista.

– He kokivat asian vaikeaksi ja halusivat jutella muusta. Minusta tuntui, etten saa puhua kuolleesta lapsestani, koska se tekee ihmisille kiusallisen olon, hän kertoo.

– On täysin ymmärrettävää, että muiden ihmisten elämä jatkuu eikä heille tule mieleen, että sureva ehkä toivoisi tuen ja huomioimisen jatkuvan pidempään.

Henna toivoo, että lapsensa menettäneen suru kohdataan. 

– Surevalle voi esimerkiksi sanoa: En voi tietenkään ymmärtää täysin, miltä sinusta tuntuu, mutta haluan olla tukena ja olen valmis kuuntelemaan koska tahansa.

Monet ajattelevat, että tapahtuman puheeksi ottaminen satuttaa surevaa.

– Minun kokemukseni oli juuri päinvastainen. Halusin, että suruni ja lapseni ovat olemassa. Aiheen välttely ei ole mielestäni hyvä asia. Eikä asian puheeksi ottaminen tee sitä yhtään kipeämmäksi.

Lapsensa menettäneet kokevat usein, että läheiset yrittävät korjata tilannetta toteamalla jotain, mikä voi tuntua tilanteen vähättelyltä: Ainakaan sun raskaus ei ollut vielä kovin pitkällä. Ainakin tiedät nyt, että voit tulla raskaaksi.

– Vaikka lapsi on ollut vasta kohdun sisällä, vanhemmalle hän on jo ollut osa perhettä.

Henna ei loukkaannu, vaikka kaikki läheiset eivät muista perheen esikoisen syntymäpäivää – kaikki eivät edes ajattele, että perheessä on menehtynyt esikoinen.

– Minulle on tärkeintä, että läheiset ovat olleet tukena vuoden kaikkina muina päivinä. Monet ystäväni muistavat vauvan syntymän vuosipäivän. He saattavat lähettää viestin: Ajattelen sinua. Miten sä voit? Monet ovat jo unohtaneet. Se on ihan inhimillistä.

Lapsensa menettänyt jää tyhjän päälle

Aluksi Henna koki, että vertaistukea oli vaikea löytää. Hän osallistui englanninkielisiin raskaudenaikaisen menetyksen kokeneiden keskusteluryhmiin netissä, muttei löytänyt vastaavaa suomenkielistä ryhmää.

– Halusin käydä läpi kaikkein raaimmatkin ja synkimmätkin tunteet. Otin jokaisen tunteen vastaan, mitä sisältäni nousi. Kirjoitin päiväkirjamaista tekstiä, johon avasin tunteitani kunakin päivänä, hän kertoo. 

Vauvan muistolaatikon Hennä teki sairaalasta kotiuduttuaan. Hän kokosi laatikkoon neuvolakortin, raskaustestin ja valokuvia, joita oli ottanut vauvasta sekä mahastaan.

– Se on minulle vieläkin tärkeä. Kun haluan muistella vauvaa, muistot ovat kaikki yhdessä laatikossa, Henna kertoo.

Hänellä on myös luonnossa tietty paikka, jossa hän muistelee vauvaa. Ennen keskeytystä hän kävi siellä itkemässä. 

Henna tutustui sosiaalisen median kautta Emmi Oksaseen, joka oli perustamassa uutta yhdistystä raskaudenaikaisen menetyksen kokeneille. Yhdistyksen nimeksi tuli Tähti ry. Henna lähti mukaan yhdistyksen hallitukseen.

Kaikki hallituksen jäsenet ovat itse kokeneet yhden tai useampia raskaudenaikaisia menetyksiä. Raskaudenaikainen menetys tarkoittaa keskenmenoa, kohtukuolemaa, geneettistä raskauden keskeytystä ja kaikkia raskauksia, jotka eivät pääty elävän lapsen syntymään.

– Olemme jääneet kukin tahoillamme yksin selviytymään. Vertaistuen lisäksi haluamme lisätä tietoisuutta menetyksistä ja herättää keskustelu menetyksen kohdanneiden palvelupolusta, Henna kertoo. 

– Joka puolella kuulee sitä tarinaa, että kun tekee positiivisen raskaustestin, kaikki menee hyvin ja tadaa, yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyy. Siksi menetyksen kokenut voi kokea olevansa yksin. Olemme halunneet yhdistyksen kautta luoda paikan, jossa voi puhua näistä kokemuksista.

Myös Hennan seuraava raskaus päättyi menetykseen saman vuoden aikana. Hän meni yksityiselle lääkäriasemalle varhaisultraan, jossa selvisi, että alkio oli kaksi viikkoa liian pieni eikä sydänääniä näkynyt. Alkio oli ollut kaksi viikkoa kuolleena kohdussa.

Keskenmenon jälkeen Henna vajosi synkkyyteen.

– Aloin miettiä, onko minussa jotain vialla. Minulta katosi luottamus siihen, että kehoni pystyy luomaan terveen lapsen tähän maailmaan. Mietin, mitä jos meillä onkin jotain geneettistä alttiutta siihen, että raskaudet päättyvät aina epäonnisesti.

Hennalla oli vahva kaipuu lapsen saamiseen ja äitiyteen, mutta raskaaksi tulo alkoi tuntua riskiltä.

– Tajusin, että raskauden myötä laitan itseni alttiiksi valtavan isoille pettymyksille ja menetyksille. Olemmeko valmiita altistamaan itsemme sille riskille, että jotain menee jälleen pieleen? 

Henna tuli kolmannen kerran raskaaksi kesällä 2022.

– Uusi raskaus oli täyttä pelkoa ja ahdistusta varsinkin alkuraskaudessa, kun ei ollut vielä sydänääniä eikä liikkeitä, mitä kuunnella, hän kuvaa tunteitaan.

Henna oli itkuinen ja ahdistunut. Aina, jos raskausoireet eivät alkaneet juuri samalla viikolla kuin edellisissä raskauksissa, hän huolestui. 

– Kävin useita kertoja yksityisellä lääkäriasemalla varhaisultrassa. Se oli konkreettinen keino, joka piti minua järjissään. Pari viikkoa ennen raskauden puolivälin rakenneultraa olivat pahimmat. Minua pelotti hirveästi.

Vasta rakenneultran jälkeen Henna pystyi rentoutumaan hieman.

– Olisin kaivannut apua varhaisemmassa vaiheessa, sillä pelkoa ja ahdistusta oli valtavasti. Lääkäri saattoi sanoa: Ai sulla on ollut tuollainen varhainen keskenmeno. Nehän ovat tosi yleisiä. Tiedän, että ne ovat yleisiä, mutta se ei helpottanut ahdistustani.

Pienetkin teot olisivat auttaneet oloa. Neuvolalääkäri olisi voinut vaikka sanoa: Näenkin, että teillä on taustalla menetyksiä – olen pahoillani.

– Menetyksen kokeneiden kohtaaminen on koulutuksen paikka terveydenhoitoalalla.

Raskaudenaikaisen menetyksen läpikäyneen perheen hoitopolku on lyhyt ja katkonainen. Lapsen kuoleman jälkeen he eivät oikein kuulu minkään hoitotahon piiriin.

Geneettisen keskeytyksen jälkeen Henna kävi pari kertaa juttelemassa sairaalan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Neuvolan palvelut eivät enää kuuluneet hänelle, koska hänellä ei ollut elävää lasta. Hän sai lähetteen terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle, mutta lähete katosi matkalla eikä terveyskeskuksesta koskaan otettu yhteyttä. Henna pääsi psykologin vastaanotolle työterveyshuollon kautta.

Kolmannessa raskaudessa hän vaati äänekkäästi aikaa neuvolapsykologille.

– Tiedän, ettei resursseja paljon ole, mutta joku selkeä hoitopolku olisi tarpeen. Neuvolan henkilökunta voisi esimerkiksi itse aktiivisesti kertoa, että jos tulee kova ahdistus, neuvolaan voi tulla kuuntelemaan sydänääniä.

Saammeko todella pitää tämän lapsen?

Nyt Hennalla ja hänen puolisollaan on vauva.

– Kirjoitin synnytystoiveisiini, että toivon vauvan voinnista kerrottavan minulle koko synnytyksen ajan. Pelot olivat loppuun saakka mukana. Ajattelin, että mitä jos vielä synnytyksen viime hetkillä tapahtuu jotain ja lapsi syntyy kuolleena.

Vauvan syntymän jälkeen Hennan oli vaikea käsittää, että kaikki oli hyvin ja he saisivat pitää tämän lapsen. Se ajatus ei mahtunut hänen aivoihinsa.

Onko tämä lapsi todella tässä pysyvästi ja saamme nähdä hänen kasvavan? hän ihmetteli

Henna käy toistuvasti tarkistamassa, hengittääkö vauva. Hän tarkkailee vauvan vointia ja googlettaa pienetkin huolenaiheensa.

– Kun seuraan lapsemme kehitystä, mietin väistämättä välillä, millainen esikoisemme olisi ollut. Kesken aamupuuron keiton saattaa tulla ohimenevä ajatus esikoisesta ja sitten saattaa tulla itku.

Suru on muovautunut ajan myötä kauniiksi osaksi elämää. Esikoisen syntymän ja kuoleman vuosipäivänä perhe on mennyt hautausmaalle lasten muistolehtoon.

– Sinne on ripoteltu lapsemme tuhkat. En kuitenkaan aseta itselleni enkä puolisolleni paineita siitä, että lasta pitää muistaa tietyllä tavalla.

Jos tämä olisi tapahtunut Yhdysvalloissa

Geneettisen keskeytyksen jälkeen Henna osallistui yhdessä puolisonsa kanssa sairaalan kappelissa muistotilaisuuteen, jonne oli kokoontunut kuukauden aikana lapsensa menettäneitä vanhempia. Kappelin ovella oli järjestyksenvalvoja, joka jutteli sairaalapapin kanssa.

– Käsitin niin, että järjestyksenvalvoja päivysti kappelin ulkopuolella, koska aiemmassa tilaisuudessa oli ollut jotain häiriköintiä. Häiriköinti oli ymmärtääkseni johtunut siitä, että näissä tilaisuuksissa on keskeytyksen tehneitä vanhempia.

Oli hämmentävä ajatus, että voiko tällaista tapahtua Suomessakin.

Raskauden keskeytys on polttava aihe Yhdysvalloissa uuden aborttilainsäädännön myötä.

– Yhdysvalloissa perhe saattaa joutua lähtemään toiseen osavaltioon tekemään keskeytystä vastaavissa tilanteissa, mikä meillä oli.

Jos keskeytys tehdään lapsen tai äidin terveyteen liittyvien syiden vuoksi, se on vanhemmille painajainen.

– Tämä on elämänmittainen tragedia, joka tulee seuraamaan mukanamme aina. Tapahtuman kauheuden päälle ei todellakaan kaipaa moralisointia. Tämä oli rakkaudesta tehty päätös.

Lue myös

Jaa oma kokemuksesi

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X