Mulla on ikäkriisi

Joo, täytän parin vuoden päästä 40 vuotta, ainakin mikäli kalenteriin on uskominen.

Ei ole todellista. En minä tunne itseäni keski-ikäiseksi. Enkä minä halua muuttua samanlaiseksi elämäänsä ja muita ihmisiä ja kaikkea mahdollista inhoavaksi kaikesta valittavaksi ja pahaa puhuvaksi juoruakaksi, kuin mitä ovat ja olivat ne tantat työpaikan kahvihuoneissa ja aikoinaan vanhempien tuttavina.

Veikkaanpa, että tulen olemaan niitä naisia, joita syytetään kadonneen nuoruuden metsästämisestä loppuikänsä. En minä ajatellut nyt alkaa pukeutua kuin mummoikäinen, alkaa kuuntelemaan jari sillanpäätä ja istua kotona kiikkutuolissa kutomassa sukkia (Ainakin siltä joskus vaikuttaa, että monen mielestä päälle nelikymppisen pitää käyttäytyä ja olla ylivarovainen ja konservatiivinen ja ikinä ei saa pitää hauskaa, kun silloin ei käyttäydy ikänsä mukaisesti eli ole vakava ja tylsä)

Ne juoruajat ovat olleet sitä jo aikaisemminkin, kun tarkemmin mietit Kyllä se elämä jatkuu sen 40-vuotispäivänkin jälkeen, usko pois <3

Tällaisena keski-ikäisenä, toinen jalka haudassa-tyyppinä, en ole muuttunut tantaksi vastoin tahtoani. Mikään ulkoinen voima tai avaruusolio ei ole tökännyt lihaani tanttaruisketta ja seuraavana aamuna, herätessäni, olen täydellinen tantta. Luonnolle ei tietenkään voi mitään ja kuolemaa kohti kaikki mennään, jolloin ajan saatossa tulee vaivaa, kolotusta ja geeniperimäkin omat lisäefektinsä terveyteen. Vaihdevuodet ovat tietenkin yksi naisen elämän ikämittari, että aha, nyt sitä mennään mummoutta kohti, mutta mikä mukavaa kuukautiset loppuvat, oma tahto on hurjana ja nyt jos koskaan pitää otta ilo irti.

Kyllä tässä ikävaiheessa nimenomaan haluaa muuttaa montakin asiaa: vaihtaa ammattia, ottaa eron, toteuttaa maailmanympärimatkan, ostaa prätkän, muuttaa ylipäätään elintapojaan ja oppii arvostamaan itseään. Ainakin jotkut ystävistäni suorastaan kukoistavat keski-ikäisenä ja ovat naisina upeita. Jos muistelee millaisia päättömiä kanoja olimme nuorempina, niin ei kiitos, ei sellaista enää. Elämää on koettu ja nähty, mutta nyt voi sanoa syvällä rintaäänellä "minä tiedän, ole sinä hiljaa siinä" kaikille turhille lässyttäjille.

Myönnän, että olen nähnyt tanttoja. Yleensä ne tyypit olivat nuorenakin elämässä seilaavia tahdottomia möykkyjä, joille kelpasi ensimmäinen vastaan kävellyt kaksilahkeinen ja sitten haaveiltiin nahkaisista olohuonekalusteista, omakotitalosta ja hankittiin lapsia. Ei siinä mitään, mutta kun ne nyt ovat ikäkriisissään huomanneet kuinka moni asia vaan hurahti ohitse. Eivät halunneet aikanaan mitään, eivät viitsineet miettiä ovatko omat asiat kunnossa ja jos eivät uskalla käydä prosessia läpi, niistä tulee ehtoja tanttoja. Hieman vihaisia ja katkeria, koska eivät uskalla. Mutta kaippa nyt jokainen tajuaa, että elämä on sellaista kuin sen tekee?

Pelko ikääntymisestä on pelkoa myös elämää kohtaan. Jokainen ikävaihe on hyvä. Niin sanoi ysikymppinen isoäitini.

Minun mielestä elämä on muuttunut aivan mahtavaksi tuossa 40v:n iässä. Osaa elää hetkessä enemmän kuin koskaan, näkee elämän ihanuuden ilman stressiä tulevasta. Itselläni on vielä pieni lapsi ja toinenkin tulossa. On aivan mahtavaa kun osaa paremmin kuin koskaan ennen nauttia pienen lapsen maailmasta. On ihanaa kun osaa kerrankin elää ilman ulkonäköpaineita vaikka pyrkiikin pukeutumaan kivasti ja olemaan fyysisesti hyvässä kunnossa. On ihanaa kun suhde on tasainen ja hyvä ilman häröilyjä suuntaan tai toiseen. Kun kaksi aikuista ihmistä osaa ja ymmärtää arvostaa elämäänsä, perhettään ja toisiaan kaiken muun yli. Koskaan en ole voinut näin hyvin kuin tässä 40+ iässä.