"tiiku"
Oon jo ennenkin kirjoittanut tänne.kauheasti ei mitään vastauksia tullut mutta samapa tuo, pelkkä kirjoittaminenkin auttaa.
Tilanne se että alkuvuodesta sain keskenmenon rv 12, raskaus oli todella toivottu ja keskenmeno aivan kamala kokemus,. Tuntui että kaikki onni elämästä olisi viety. ei pelkästään se vauva vaan se onnellisuus jota en ollut vuosikausiin tuntenut. Mieheni kanssa olimme niin onnellisia tulevasta vauvasta ja vanhemmuudesta ja ehdimme kertoa varhaisultran hyvien uutisten jälkeen jo muutamille ystäville ja vanhemmille tulevasta vauvasta. Muutaman kuukauden verran keskenmenon jälkeen ehdimme yrittää uutta raskautta, joka ei ole alkanut. Joka kuukausi masennun enemmän ja enemmän. Aluksi itkin koko ajan nyt ei enää niin usein mutta tuntuu etten voi juuri muuta ajatella kuin vauvaa ja menetystä ja toivoa uutta raskautta että se jotenkin parantaisi tämän olon. Joka päivä ahdistaa en halua nähdä ketään sukulaisia tai niitä muutamia ystäviä mitä on jäljellä, liikkuminen on jäänyt ja makaan kotona syön liikaa tylsyyteeni ja masennukseen ja tunnen itseni entistä oksettavammaksi päivä päivältä. Työssä olen käynyt kuitenkin muutamia sairaslomia lukuunottamatta.
Nyt kaiken mies jäi työttömäksi ja minulla on vain osa-aikatyö ja opiskelut hieman kesken ja mies haluaa odottaa pari vuotta parempaa rahatilannetta. No tottakai ymmärrän ja itsekin näen sen järkevänä sillä tiedän että minun opiskeltua ja päästyä kunnolla työelämään, rahatilanteemme on paljon parempi ja turvattu. Mutta kaiken tämän jälkeen en tiedä miten pystyn kaksikin vuotta odottamaan asiaa mitä on jo pian kokonaisen vuoden ollut toiveissa ja ajatuksissa päivittäin. Tietysti odotamme jos mies niin haluaa, siitä ei ole kyse, vaan siitä miten saan pään kuntoon?
Minulla on masennusta ja stressiä ollut ennenkin jonka vuoksi minulla oli jo asiakkuus mielenterveystoimistolle, jossa nytkin olen tapahtuneen jälkeen käynyt noin kerran kuukaudessa. Mutta minusta tuntuu etten saa siellä itsestäni ulos näitä ajatuksia, tai että se hoitaja ei ymmärrä todellista tilannetta, siellä vain voivotellaan asiaa ja toistetaan että kun on niin raskaita juttuja takana. Onhan siellä ihan mukava käydä mutta alkaa tuntua ettei siellä edetä mihinkään. ja kerran kuukaudessa on aika harvoin käydä juttelemassa, kun niitä romahduksia voi tulla useasti aivan yhtäkkiä ja sitten meneekin pari päivää itkiessä. Eikä se aika ole tietenkään juuri sellaisena päivänä kun romahdan.
en minä tiedä mitä voin tehdä ja minkälaista apua voisin saada. itsestä tuntuu että ajatukset menee päivä päivältä pahempaan solmuun ja alan vihata kaikkea, eniten itsäni ja jopa miestäni, joka on kyllä parhaansa mukaan yrittänyt tukea minua, ja hän on kuitenkin elämäni rakkaus enkä haluaisi parisuhdettakin pilata vain oman pahan olon vuoksi. Olen pilannut kohta jo ulkonäköni, kaikki ihmissuhteeni. ahdistaa niin paljon ettö haaveilen että voisin kuolla ja aloittaa kaiken alusta. mutta en kyllä koskaan uskalla toteuttaa sellaisia, mutta paljon ajattelen ja toisaalta miksi ajattelen näin onhan minulla muuten asiat aivan hyvin että pitäisi osata olla kiitollinen jo siitä mitä on. en osaa sitäkään. koskaan mihinkään osaa olla tyytyväinen
Tilanne se että alkuvuodesta sain keskenmenon rv 12, raskaus oli todella toivottu ja keskenmeno aivan kamala kokemus,. Tuntui että kaikki onni elämästä olisi viety. ei pelkästään se vauva vaan se onnellisuus jota en ollut vuosikausiin tuntenut. Mieheni kanssa olimme niin onnellisia tulevasta vauvasta ja vanhemmuudesta ja ehdimme kertoa varhaisultran hyvien uutisten jälkeen jo muutamille ystäville ja vanhemmille tulevasta vauvasta. Muutaman kuukauden verran keskenmenon jälkeen ehdimme yrittää uutta raskautta, joka ei ole alkanut. Joka kuukausi masennun enemmän ja enemmän. Aluksi itkin koko ajan nyt ei enää niin usein mutta tuntuu etten voi juuri muuta ajatella kuin vauvaa ja menetystä ja toivoa uutta raskautta että se jotenkin parantaisi tämän olon. Joka päivä ahdistaa en halua nähdä ketään sukulaisia tai niitä muutamia ystäviä mitä on jäljellä, liikkuminen on jäänyt ja makaan kotona syön liikaa tylsyyteeni ja masennukseen ja tunnen itseni entistä oksettavammaksi päivä päivältä. Työssä olen käynyt kuitenkin muutamia sairaslomia lukuunottamatta.
Nyt kaiken mies jäi työttömäksi ja minulla on vain osa-aikatyö ja opiskelut hieman kesken ja mies haluaa odottaa pari vuotta parempaa rahatilannetta. No tottakai ymmärrän ja itsekin näen sen järkevänä sillä tiedän että minun opiskeltua ja päästyä kunnolla työelämään, rahatilanteemme on paljon parempi ja turvattu. Mutta kaiken tämän jälkeen en tiedä miten pystyn kaksikin vuotta odottamaan asiaa mitä on jo pian kokonaisen vuoden ollut toiveissa ja ajatuksissa päivittäin. Tietysti odotamme jos mies niin haluaa, siitä ei ole kyse, vaan siitä miten saan pään kuntoon?
Minulla on masennusta ja stressiä ollut ennenkin jonka vuoksi minulla oli jo asiakkuus mielenterveystoimistolle, jossa nytkin olen tapahtuneen jälkeen käynyt noin kerran kuukaudessa. Mutta minusta tuntuu etten saa siellä itsestäni ulos näitä ajatuksia, tai että se hoitaja ei ymmärrä todellista tilannetta, siellä vain voivotellaan asiaa ja toistetaan että kun on niin raskaita juttuja takana. Onhan siellä ihan mukava käydä mutta alkaa tuntua ettei siellä edetä mihinkään. ja kerran kuukaudessa on aika harvoin käydä juttelemassa, kun niitä romahduksia voi tulla useasti aivan yhtäkkiä ja sitten meneekin pari päivää itkiessä. Eikä se aika ole tietenkään juuri sellaisena päivänä kun romahdan.
en minä tiedä mitä voin tehdä ja minkälaista apua voisin saada. itsestä tuntuu että ajatukset menee päivä päivältä pahempaan solmuun ja alan vihata kaikkea, eniten itsäni ja jopa miestäni, joka on kyllä parhaansa mukaan yrittänyt tukea minua, ja hän on kuitenkin elämäni rakkaus enkä haluaisi parisuhdettakin pilata vain oman pahan olon vuoksi. Olen pilannut kohta jo ulkonäköni, kaikki ihmissuhteeni. ahdistaa niin paljon ettö haaveilen että voisin kuolla ja aloittaa kaiken alusta. mutta en kyllä koskaan uskalla toteuttaa sellaisia, mutta paljon ajattelen ja toisaalta miksi ajattelen näin onhan minulla muuten asiat aivan hyvin että pitäisi osata olla kiitollinen jo siitä mitä on. en osaa sitäkään. koskaan mihinkään osaa olla tyytyväinen
