Aikuisella on oikeus hakea adoptointia, se taas saako adoptiolasta on yksilökohtaisen harkinnan takana. Siinä ei kuulu katsoa seksuaalista suuntautumista tai housujen sisältöä muutenkaan.
Ja tuo sinun käsityksesi kansainvälisestä adoptoinnista on mielestäni keskittynyt siihen negatiiviseen puoleen. Ei voi edelleenkään pistää koko muuta maailmaa samaan lokeroon, ei Suomenkaan kaikkia adoptiolapsia voi lokeroida samaan lokeroon.
Ainahan jonkinlaisiin traumoihin on varauduttava tuossa prosessissa, eikä minusta ole mitenkään realistista väittää että Suomessa ei adoption kanssa tekemisissä olevat viranomaiset olisi tehtäviensä tasalla ja tutustuneet realiteetteihin jo hyvin pitkään.
Eikä minusta pidä sumputtaa myöskään adoptiohalukkaita ihmisiä noin ykskantaisen sinisilmäisyyden / itsekeskeisyyden taakse.
Ja monessa mielessä ne maailman pelastajat on pahempia kuin ne, jotka "haluaa vaan sen lapsen itsekkäistä syistä".
Onhan se biologinen tarve aika itsekeskeinen, että saat lisääntyä ihan rauhassa jos se kerta sinulta onnistuu, vaikka sen sata kertaa, mutta et saa haluta edes sitä yhtä lasta sitten vaikka sellaista jolla ei ole omia vanhempia ja on systeemissä mukana yhtenä monista. Että pitää olla joku maailmanpelastaja kompleksi, jos haluaa lapsen.
Omasta mielestäni SE on outo tapa nähdä asia.
Ikäänkuin olisi ottamassa jotain pelastuskoiraa. Tottakai pitää olla henkilökohtainen tarve asialle myös, eikä vain joku agenda maailman suhteen, mikä todennäköisesti on helpommin maailman hajoitettavissa, kuin se, että tuntee sen tarpeen saada lapsi, haluaa kasvattaa ja rakastaa, tuntea olevansa äiti / isä.
Niin... ja sitten taas... pitää myös muistaa, että seksuaaliseen vähemmistöön kuulumisen ei tule edesauttaa adoptointia syrjintäsyytteiden pelossa?
Tekstisi sai minut vielä miettimään sitä, että jos adoptoitava lapsi on jo valmiiksi traumatisoitunut, tarvitseeko hän vielä lisää traumoja siitä, että vanhemmat kuuluvat ns. seksuaalivähemmistöön? Eikö lapsen, joka jo valmiiksi tuntee olevansa tavalla tai toisella poikkeava ole helpompi sopeutua perheessä, joka on täysin keskinkertainen? Tai sellainen, joka on kaikin mahdollisin tavoin lähimpänä keskivertoa perhettä?
On varmasti väärin sumputtaa adoptiohalukkaat ihmiset sinisilmäisiksi... mutta ihmiset usein ovat. Uskoisin, että hyvin harvalla on käsitys siitä, mitä perheenlisäys tuo tullessaan. Toki paljon rakkautta, mutta myös paljon muuta. Mitä sitten, kun sen lapsen puolelta ei tulekkaan sitä rakkautta, lapsi ei ole edes oma (jolloin biologinen oksitosiini ryöppy on jäänyt saamatta) ja kiintyminen lapseen vaikeutuu huomattavasti, kun se ei olekkaan kiva, eikä ihana.
Minä haluaisin suuresti uskoa ihmisten hyvyyteen. Uskon, että moni meistä onkin hyvä tai mahdollisimman hyvä, mutta joskus mahdollisimman hyvä ei riitä.
Varmaan ne vanhemmat, jotka antavat lapsensa adoptoitaviksi suomessa, toivovat todellakin lapselleen parempaa kotia, kuin minkä itse pystyisivät antamaan. Näkisin, että on siis kohtuullista, että ne perheet syynätään kunnolla. Mitä tulee maailmanpelastaja kompleksiin... en ainakaan omalta puoleltani suosi sellaista.
Mutta on kyllä totta, että miksi sen lapsen sitten haluaa, ellei itsensä takia... on kuitenkin eri asia lähestyä tätä siitä näkökulmasta, että keskitytäänkö enemmän lapsen vai aikuisen oikeuksiin.
No joo, edelleenkään, en ole homojen adoptiooikeutta vastaan, mutten varsinaisesti puolellakaan.
