Mitä ajattelet: Vaikuttaako elintaso lapsen onnellisuuteen?

  • Viestiketjun aloittaja vieras...
  • Ensimmäinen viesti
vieras...
Kysyn nyt teidän kaikkien henkilökohtaista mielipidettä ja ehkäpä myös omaa lapsuudenkokemustanne asiasta. Eli välittääkö lapsi, asuuko vuokra-asunnossa vai tilavassa omakotitalossa? Onko vaatteiden merkillä tai merkittömyydellä merkitystä lapselle? Merkkaako se, millaiselta kotona näyttää - eli onko sisustettu (ylipäätänsä jollain tavalla ja tehty kodista siinä mielessä viihtyisä) vai onko kaikki tavarat eri paria ja lätkitty kämppään sen kummemmin ajattelematta?

Ajatellaan, että perusasiat on kunnossa; lapsi saa rakkautta, ruokaa, hellyyttä, perusturvallisuus kunnossa, hänestä välitetään, jne.
 
hmm...
Oma lapsuuteni oli ihan perusonnellinen. Asuttiin tavallisessa vuokrakolmiossa, vanhempien tulot vaihteli. Ei oltu mitenkään erityisen köyhiä mutta ei rikkaitakaan. Minulla oli hyviä harrastuksia, koti oli laitettu nätiksi, meillä oli auto... sellainen vanhempi tosin, mutta sekin oli hyvä juttu. Eli en mä auton vanhuudesta välittänyt. Joskus haikeasti mietin, että olisi kiva asua omakotitalossa, mutta omistussuhteita en niinkään tainnut miettiä.
 
dasf
Pienelle lapselle mainitsemillasi asioilla tuskin on väliä, mutta kasvaessa lapset alkavat huomata että muilla perheillä on ehkä toisin ja vertailla omia elinolojaan muihin. Joskus tähän voi liittyä häpeää ja ulkopuolisuuden tunnetta.
 
"northern soul"
Kylla mun lapsuuteen vaikutti. Ei niinkaan se puute, mutta syyllisyyden tunne. Vanhemmat puhui, ja valitti, meille lapsille ihan avoimesti, kuinka ei taaskaan ole rahaa mihinkaan.
Muistan, kuinka joskus kasilla ainoat farkut kului puhki ja oli kamala syyllisyys siita, etta pitaa pyytaa rahaa uusiin. Varmaan pari viikkoa kerasin rohkeutta.
 
"vierastus"
Mulla oli lapsena tunne et sain kaiken pitä keksin vain pyytää. Ei sillä että vanhempani olisivat olleet erityisen rikkaita, keskituloisia mutta antoivat lapsilleen ihan kaiken. Olin onnellinen mutta olisin toivonut että äitini olisi ollut kotona. Rahaa opin käyttämään vasta yli 30-vuotiaana erottuani. Raha ei koskaan merkinnyt minulle mitään...

Nyt omien lapsieni kanssa opetan rahan arvoa ja että joutuu odottamaan että saa jotain ihanaa. Raha ei kasva puussa ja lapsilla ei ole kaikkea mitä naapuriston lapsilla on. Jotain enemmän ja jotain vähemmän..Lapsilla on tilillä rahaa ja joutuvat itse ostamaan esim tarvittavia tavaroita kouluun ja valitsemaan kalliimman ja halvemman väliltä..Harjoittelemme yhdessä.
 
hmm...
Pienelle lapselle mainitsemillasi asioilla tuskin on väliä, mutta kasvaessa lapset alkavat huomata että muilla perheillä on ehkä toisin ja vertailla omia elinolojaan muihin. Joskus tähän voi liittyä häpeää ja ulkopuolisuuden tunnetta.
Olen samaa mieltä. Merkkivaatteiden haluaminen saattaa kummuta kaveriporukasta, eli mikäli kaveriporukassa monella on merkkivaatteita, ryhtyy muukin joukko noudattamaan tätä "pukukoodia", sitten jossain vaiheessa. Mutta ehkäpä tässä mielessä lapsi on jo varhaisteini tai teini, eli esimerkiksi 11-13-vuotias.

Jos mietitään sitä, kuinka pienet lapset tiedostavat omistavansa, niin aika pienenä tämäkin tuntuu joillain alkavan.

Tunnen siis henkilökohtaisesti pari perhettä, joissa on pieniä lapsia, iältään 2-3-vuotiaita näissä tapauksissa. Perheiden vanhemmat ovat tavallisia ihmisiä, tavallisissa ammateissa. Tulotasoltaan ovat käsittääkseni keskituloisia. Perusasiat perheillä on kunnossa. Perheiden kotoa löytyy perusmukavuudet, eli televisio, tietokone/tabletti, lapsille dvd-levyjä, ja muita samantyyppisiä asioita, joita suurin osa suomalaisista omistaa.

Se, mikä minua hämmentää, on kyseisten perheiden lasten käytös, eräänlainen omistamisen korostaminen. Jo nämä pienet saattavat "pröystäillä" sillä mitä heillä on, mutta mitä jollain toisella ei ole. Kyse on tietysti näin pienillä vielä suhteellisen pienistä asioista, eli jostain lelusta, vaatekappaleesta, kirjasta tai vaikkapa dvd-levystä, mutta kieltämättä tuo on jotenkin hämmentävää ainakin kun omieni käytöstä mietin; kyllä meiltäkin löytyy sitä sun tätä, mutta lapsilla (pienimmät ovat samanikäisiä ko. lasten kanssa) ei tunnu olevan tarvetta mitenkään korostaa sitä (mikä on totta kai hyvä asia).

Lähinnä siis mietin, mistä tällainen korostamisen tarve omistajuuteen liittyen johtuu. Eli puhutaanko näissä perheissä erityisen paljon siitä, mitä kenelläkin on tai mitä kukin omistaa tai että on hienoa omistaa - vai mistä tämä voi johtua?
 
vieraskin.
Kyllä se vaikuttaa, jos rahatilanne aiheuttaa lapselle jatkuvaa pettymystä eli koskaan ei saa mitä toivoisi. Se ettei koskaan saa sitä tiettyä merkkilippalakkia tai tiettyä hupparia, vaan vanhemmat sanelee kaiken. Sillä on merkitystä.

Samoin se, jos vanhemmat jatkuvasti vatvoo rahahuolia lapsen kuullen. Se alkaa lasta ahdistaan ja syyllinen olo, kun ehdottamasti tarvitisis jotain uutta esim. pieneksi menneet vaatteet.
 
Kysyn nyt teidän kaikkien henkilökohtaista mielipidettä ja ehkäpä myös omaa lapsuudenkokemustanne asiasta. Eli välittääkö lapsi, asuuko vuokra-asunnossa vai tilavassa omakotitalossa? Onko vaatteiden merkillä tai merkittömyydellä merkitystä lapselle? Merkkaako se, millaiselta kotona näyttää - eli onko sisustettu (ylipäätänsä jollain tavalla ja tehty kodista siinä mielessä viihtyisä) vai onko kaikki tavarat eri paria ja lätkitty kämppään sen kummemmin ajattelematta?

Ajatellaan, että perusasiat on kunnossa; lapsi saa rakkautta, ruokaa, hellyyttä, perusturvallisuus kunnossa, hänestä välitetään, jne.
Otsikko johtaa harhaan - itse teksti on ihan muusta aiheesta. Mutta otsikon kysymykseen: kyllä, elintaso voi vaikuttaa onnellisuuteen - lähinnä tuli mieleen pohjoismainen hyvinvointivaltio vs. köyhän maan slummi ongelmineen.

Mutta itse tekstiin... lapsi ei varmaan pitkään tajua vuokra- tai omistusasunnon käsitteitä, eikä sillä varmaan ole hänen onnellisuuteensa yhtään mitään merkitystä sittenkään kun tajuaa.

Vaatteiden merkillä saattaa jossain vaiheessa olla hirveästi väliä (tai sitten ei, riippuu lapsesta), aivan kuten värillä, kuvalla, printillä... mutta enpä usko tuollaisen asian olevan merkittävä asia onnellisuuden kannalta. Se, että saa toivomansa paidan, tuo kyllä iloa, mutta jos ei saa, niin ei se onnellisuuden kokonaistilaa romuta.

Se varmasti merkitsee, miltä kotona näyttää - mutta lähinnä luulisi sen merkitsevän, onko siellä siistiä ja viihtyisää vai likaiset astiat ja tyhjät maitopurkit sekaisin pitkin keittiöntasoja. En usko lasten juuri kärsivän, jos vanhemmilla on erilainen sisustustyyli kuin mitä itsellä on - oman huoneenhan voi laittaa oman näköisekseen. En uskoisi, jos joku väittäisi lapsuutensa olleen onneton vain siksi, että vanhemmilla oli vääränlaisia tauluja tai väärän värinen sohva.
 
  • Tykkää
Reactions: Ultramariini
huolettomampi lapsuus
Vaikuttaa, mutta ei se nyt merkkaa onko Ganttia vai kirppistä silti. Jotkut vaan harrastelee jotain lastenvaatteita ja toisille ei niin merkkaa ja ostelevat sitä sun tätä.

Uskoisin, että lapsi voi astetta paremmin rivarissa/omakotitalossa mitä kerrostalossa, mutta ero on tosi pieni kuitenkin... tulotasosta riippumatta siis.
 
Hyvä kysymys
Minunkin mielestä lasten onnellisuutta vähentää se, että vanhemmat puivat rahahuolia lasten kuullen. Muuten en usko, että raha tuo onnellisuutta.
Tuohon sisustamisasiaan ei kai voi yleistä vastausta tietää. Lapsihan voi samoin kuin aikuiset olla erilaisia - toiset tarkkoja esteetikkoja ja toisia taas ei voisi vähempää kiinnostaa miltä kotona/omassa huoneessa näyttää.
Ja jos lapsi sattuu välittämään merkkivaatteista eikä rahaa ole, häntä voi kannustaa sopivassa iässä vaikka kesätöihin tai koirien ulkoiluttajaksi ansaitsemaan rahat tavaraan. Oli rahaa tai ei, se opettaisi arvostamaan hankittua omaisuutta ja käyttämään rahaa järkevästi.
 
OT, olen tavannut hyvin varakkaita ihmisiä joiden koti ei todellakaan ole sisustettu, ei kaikilla ole siihen silmää. Ja olen myös tavannut menestyneita ja varakkaita ihmisiä joiden koti on kuin kaatopaikka.
 
Eli välittääkö lapsi, asuuko vuokra-asunnossa vai tilavassa omakotitalossa?
Itse asiassa tähän piti vielä kommentoida, että vuokra-asunnon vastakohtahan ei ole tilava omakotitalo, joten kysymyksen asettelu oli tässäkin mielessä kummallinen. Ja ei oikeastaan tilava asunto automaattisesti takaa suurempaa hyvinvointia, kunhan asunto vaan ei ole liian ahdas. Omakotitalossa, kerrostalossa ja rivitalossa on kaikissa omat hyvät puolensa, ja lopulta lapsi syntyy ja tottuu siihen todellisuuteen, missä elää.

Tuli mieleen, että yksi tuttavaperhe asui kolmekerroksisessa omakotitalossa, ja itse mietin joskus n. 10-11-vuotiaana siellä käydessäni, että tuntuisi tosi pelottavalta herätä yöllä ja mennä niin isossa talossa yksin vaikka keittiöön juomaan. Ja myös se, että ylimmässä kerroksessa ei oikein kuule, mitä alakerrassa tapahtuu - saattaisi tuntua haljulta olla siellä yksin kotona, jos on vähänkin taipuvainen pelkäämään jotain ( ja useimmilla lapsilla jotain outojakin pelkoja saattaa olla). Itse asiassa jo se, että olisi yksin yläkerrassa omassa huoneessa nukkumassa ja vanhemmat alakerrassa, voisi olla ikävää lapsen mielestä. Teinille varmaan sitten kivempi tuollainen kämppä ;)
 

Yhteistyössä