Uhmaikää vaiko jotain muuta? Mitä teen väärin :(

En tiedä, mistä oikein aloittaisin. Vaikkapa siitä, etten enää kohta tiedä, mitä mun oikein pitäisi tehdä, koska yksinkertaisesti tuntuu siltä etten vain pärjää tuon vähän päälle kolme ja puolivuotiaan lapsen kanssa.

Lapsi osaa kyllä olla tottelevainenkin. Kuuntelee ohjeita ja noudattaakin niitä. Siis silloin kuin haluaa, useimmiten vain ei tunnu haluavan. Tiettyjen asioiden suhteen uskoo useammalla kehottamisella tms., mutta joidenkin asioiden suhteen kerrassaan mikään ei mene perille vaan lapsi tekee just niin kuin itse tahtoo. Ja siitä tahdosta sitten kärsii koko perhe, minun jaksaminen sekä lapsen itsensäkin.

Ensimmäinen asia on lapsen nukkuminen, joka ei olisi muuten mikään ongelma, paitsi että lapsi on jatkuvasti aivan liian väsynyt. En tiedä, mikä tämän uniongelman oikein tekee, mutta sen parissa tapellaan niin päivisin kuin iltaisinkin ja lopputulos on se, että väsymys vain kasvaa ja aiheuttaa muita ongelmia, joiden parissa päivittäin "tapellaan".

Aloitetaan vaikka lapsen yöunista. Viemme lapsen sänkyyn n. 19:00-19:30, hieman riippuen päivästä. Ennen nukkumaanmenoa lapsi on syönyt iltapalan (lautasellinen puuroa, joskus myös kaveriksi voileipä. Lasillinen maitoa lisäksi.) ja käynyt iltapesulla (tarvittaessa suihku, muuten hampaat, kädet ja kasvot). Tuohon aikaan lapsi on jo väsynyt; haukottelee jne. Joinakin iltoina luetaan iltasatu, toisina ei. Lapsi peitellään, annetaan suukko ja toivotetaan hyvää yötä.

Oven sulkeuduttua alkaa riehuminen, temppuilu ja leikkiminen. Pienempi lapsi nukkuu viereisessä huoneessa, ja isompi ryntää sinne herättämään pienempänsä. Käytännössä homma toimii niin, että isompi laittaa huoneeseen täyden valaistuksen päälle ja/tai tiputtelee leluja pienemmän (joka nukkuu pinnasängyssä) vuoteeseen, jolloin pienempi väistämättäkin herää. Kiva siinä sitten ryhtyä nukutuspuuhiin uudelleen kun pienempikin on entistä väsyneempi...

Noissa tilanteissa isompi lapsi ohjataan omaan huoneeseensa/vuoteeseensa ja rauhoitetaan pienemmän lapsen tila, jotta tämä saisi nukkua. Yleensä isompi lapsi uskoo kerralla, eikä enää mene uudelleen häiriköimään pienemmän sisaruksensa unta.

Omassa huoneessa riehuminen kuitenkin jatkuu heti, kun ovi sulkeutuu. Tämähän me ollaan selvitetty hiippailemalla lapsen huoneen ovelle ja kuuntelemalla/kurkistelemalla oven raosta huoneen tapahtumia, koska ollaan haluttu tietää, mitä ihmettä ipana oikein kuppaa.

Jos lapsella on unilelu kaverinaan (yksi ja tietty) hän saattaa höpötellä sille ja leikkiä sen kanssa. Kun tämä on havaittu, lasta on käyty varoittamassa ja sanottu, että seuraavalla kerralla unilelu otetaan sitten pois. Lapsi lupaa olla kiltisti ja ruveta nukkumaan, mutta oven sulkeuduttua sama meininki useimmiten jatkuu. Tällöin unilelu haetaan pois, mutta ei se mitään ratkaise. Lapsi alkaa heitellä peittoaan sängystä alas tai leikkii peitolla ikään kuin nukkevauvalla ja hoitaa sitä. Peittoa nyt ei sentään voi lapselta pois ottaa... Tuossa vaiheessa ollaan käyty sanomassa tiukasti, mutta eipä ne kiellot/käskyt vain tehoa. Tämän jälkeen alkaa huoneesta pois tuleminen; lapsella on pissahätä, hänellä on jano, hänellä on nälkä, häntä pelottaa, hän ei uskalla nukkua ilman unileluaan (joka siis on otettu pois, koska ei kerran ymmärrä sen kanssa ruveta nukkumaan). Jos lasta alkaa passaamaan, passata saa vaikka aamuun asti. Jos lapsen touhut huoneessaan jättää huomiotta, lapsi leikkii vaikka yömyöhälle saakka.

Jossain vaiheessa iltaa palaa aina käpy, siis meiltä vanhemmilta. Tällöin ääntä korotetaan ihan tuntuvasti ja lopulta lapsi menee sänkyyn itkuisena, pahalla mielellä, eikä omakaan mieli ole järin hyvä. Tässä vaiheessa lapsi sitten kuitenkin (tavallisesti) uskoo, pysyttelee sängyssään ja ryhtyy nukkumaan. Se, mikä tässä kuitenkin on kurjaa on se, että joka ilta pitää suuttua ja huutaa, kun ei lapsi muuten usko - ollaan kyllä koetettu maanitella, puhua ystävällisesti ja pysytellä rauhallisina. On lahjottu, koetettu käyttää porkkanaa... Blaah. Ei mitään tehoa, ei millään, paitsi sillä, että lapselle suututaan. Mitä me teemme väärin?

Olemme koettaneet laittaa lapsen nukkumaan myös eri aikoihin. Ollaan kokeiltu jo klo. 18:30, ja sillä kaavalla on edetty viikon verran, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Olemme myös yrittäneet myöhäisempiä aikoja, mutta mitä myöhempään menee, sitä väsyneempi lapsi on.

Olemme miettineet, onko lapsella tarpeeksi tekemistä päivän mittaan. Kertokaa te?

Aamulla lapset heräävät klo. 6:30-7:00, jonka jälkeen suuntaan heidän kanssaan aamiaiselle. Aamupalalla tarjoan juustokurkkuvoileivän lisäksi päivästä riippuen joko puuroa tai turkkilaista jogurttia murojen kera. Tarjolla on myös marjoja tai hedelmiä vaihdellen. Lisäksi lasi maitoa.

Aamupalan jälkeen katsotaan säätä. Jos sataa kovasti, ollaan sisällä ja odotellaan sateen loppumista askartelun, satuhetken tai musiikkituokion (soitetaan ja lauletaan) merkeissä. Jos ilma on inhimillinen, mennään pihalle. Lapset leikkivät tuolloin vapaasti ja yleensä ohjelmaan kuuluu myös kävelyretki/pyöräretki. Joskus tehdään retki läheiseen metsään.

Kun olemme tulleet ulkoa, kello on n. 11. Tällöin lapset syövät, useimmiten ruoka on jotain keittoa. Sen kanssa saa sitten leipää, mikäli siltä tuntuu. Molemmat lapset ovat väsyneitä ja sen huomaa lasten olemuksesta, joten on päiväuniaika.

Kuinka käykään? Pienempi nukahtaa, mutta kaava mukailee vahvasti iltaista kaavaa; isompi herättää pienemmän ja/tai touhuilee huoneessaan jotain muuta. Olen yrittänyt saada lapsen edes pötköttelemään ja katsomaan kirjoja sängyssään, mutta ei; lapsi katsoo kirjoja noin minuutin, toteaa ne luetuiksi ja ryhtyy taas hääräämään. Olen koettanut ottaa lapsen viereeni/kainalooni, ja olen lukenut hänelle satuja. No, siinä lapsi kyllä kykenee olemaan ja jaksaa kuunnella satuja tosi pitkäänkin, mutta vaikka kaiketi pitäisi, tarvitsemaansa lepoa hän ei tuosta tunnu saavan, koska päiväuniajan jälkeen päivämme muuttuu mustanpuhuvaksi.

Käytännössä lapsi tuntuu olevan liian väsynyt tehdäkseen oikein mitään. Hän ei innostu mistään, kiukuttelee ja äksyilee joka asiasta. Mikään, missä pitäisi olla vähänkään omatoiminen, ei onnistu (koska hän ei edes yritä) ja sekös lasta kiukuttaa. Leikkiä ei halua eikä toisaalta jaksa keskittyä mihinkään. Pyörii ja hyörii, on levoton ja pahantuulinen. Kitisee koko ajan jaloissa. Totta kai annan lapselle/lapsille aikaani ja syliäni, mutta totta kai on tiettyjä asioita jotka pitäisi saada tehtyä niin, ettei lapsi järjestä kohtausta koska en anna kaikkea huomiotani hänelle. Kuitenkaan en päivän aikana juuri mitään muuta tee, pakollisten kotihommien lisäksi. En siis lärpätä päiviä puhelimessa, selaile tietokonetta tai näpyttele puhelinta. Kun teen lasten kanssa jotain, olen läsnä ja touhuan heidän kanssaan. Satuhetket yms. vietetään lähekkäin eli saavat tuolloin läheisyyttäkin.

Unia ajatellen lapsi on päivässä n. 3 tuntia päivässä ulkona, ja saa mielestäni ihan kivasti liikuntaa. On kova pyöräilijä eikä ole ihme, jos pyöräilee päivässä 8-10km (ei siis putkeen, mutta koko päivän aikana). Ruoka maistuu, tuntuu muuten hyvinvoivalta...

Joinain päivinä kyläilemme muilla tai joku tulee meille kylään. Välillä käymme perhekerhossa ja perhekahvilassa, jolloin lapset tapaavat ikäisiään. Päiväkerho alkaa isommalla kohta ja tähän saakka ollaan käyty muskarissa.

Tosin sielläkin tämä väsymys - tai mitä tämä sitten onkaan - tuntuu ja näkyy tämän isomman kohdalla. Lapsi tykkää kyllä ja on innoissaan menossa mukana, mutta on todella malttamaton. Toki kuuluu ikäänkin, mutta kun katsoo muita lapsia muskarissa, niin eivät he käyttäydy samalla tavalla; meidän lapsi haluaisi koko ajan esitellä muskariopettajalle uusia taitojaan ("Minäpäs näytän sulle kun mä osaan seisoa yhdellä jalalla") eikä meinaa penkissään pysyä. Haluaisi koko ajan puhua eikä malttaisi kuunnella hiljaa. Kyselee vähän väliä "Joko on mun vuoro?" (jos esim. jotain soitinta soitetaan) tai "Mitä sitten tehdään?" Ok, eihän puhuminen ole kiellettyä mutta tuo malttamattomuus, olisi nyt joskus hiljaa! Muut taas kuuntelevat enimmäkseen kiltisti. Useampaan kertaan saan sihistä ja suhista lapsen korvaan, että nyt kuunnellaan, odota, odotetaan nyt rauhassa, ennen kuin menee perille. Joskus menee, joskus ei - riippuen aikalailla päiväunista, että onko niitä nukuttu vaiko ei. Jos päiväunet on nukuttu, meno on monin verroin rauhallisempaa ja lapsi käyttäytyy tosi nätisti ja toimii useimmiten niin kuin sanotaan.

Tuntuu pahalta kirjoittaa tätä, mutta suoraan sanoen meno tuolla muskarissa alkaa pikku hiljaa tuntua kiusalliselta ja hävettää. Ehkä vika on omassa ajatusmaailmassani, mutta väistämättäkin tulen peilanneeksi lapseni käytöstä muiden lasten käytökseen, joka ei ole samanlaista. Ehkä mä teen jotain väärin, mutta alkaa pikku hiljaa tuntua siitä että meidän on vain jäätävä pois joka paikasta, kun ei tuon lapsen kanssa tunnu tulevan mistään mitään. Siis totta kai välillä tuleekin - silloin kun se väsymys ei ole liiallista - mutta nykyään tuntuu, että useimmiten ei tule.

Päivissämme on paljon hyvää, mutta se toinen puoli päivästä - se päikkäreiden, tai olemattomien sellaisten jälkeinen - tuntuu olevan täynnä pahaa mieltä ja riitelyä. Koko ajan lapsi riitelee jostain, kitisee jostain, valittaa jostain. Kaikki, missä omatoimisuutta vähänkin tarvittaisiin, on täysin poissuljettua. Oikein mihinkään ei sitten myöskään jaksa keskittyä ja on koko ajan napisemassa jostain. Ei halua leikkiä, koko ajan pitäisi olla itse vieressä, mutta eihän se nyt ihan koko aika kuitenkaan ole mahdollista. Lapsi saa mielestäni tarpeeksi huomiota ja läheisyyttäkin; esim. satuhetket vietetään niin, että molemmat ovat kainalossani. Päivän mittaan en juuri muuta tee kuin lasten kanssa ole, pakollisia kotihommia kuten ruuanlaittoa jne. lukuunottamatta. Ei kuitenkaan tunnu riittävän.

Musta tuntuu, että oma jaksamiseni alkaa pikku hiljaa olla mennyttä tuon lapsen kanssa. Minä rakastan häntä, rakastan niin että kipeää tekee, mutta musta tuntuu etten enää jaksaisi kieltää, komentaa ja sanoa turhaan asioista, joita lapsi ei kuitenkaan tee. Mä en jaksaisi tapella nukkumisesta, kun lapsi ei nuku kuitenkaan. Enkä jaksaisi joka perkeleen päivä sitä unettomuudesta seuraavaa väsymystä ja kitinää, mikä meidän jokapäiväisenä seuralaisena on. Joinain hetkinä musta tuntuu siltä, että tämmöisessä elämässä ei ole mitään järkeä; ehkä lapsen olisi parempi jossain muualla, kun ei kodin säännöt kerran kelpaa, missään muodossa. Että ehkä joku muu pärjäisi lapsen kanssa paremmin. En tietenkään oikeasti halua lastani mihinkään muualle, nuo on vain sellaisia ajatusvälähdyksiä joista tunnen tajutonta syyllisyyttä jälkeenpäin.

Onko tämä nyt ihan vain tuota uhmaikää vai miltä tämä kuulostaa? Onko muiden uhmaikäiset samanlaisia? Mitä me tehdään väärin ja mitä tuolle lapsen jatkuvalle liian vähistä yöunista johtuvalle väsymykselle pitäisi tehdä?

Lapsi siis nukkuu vuorokaudessa sen yhdeksäisen tuntia, eli on mielestäni aika vähän kuitenkin tuon ikäiselle..

Uhmaa, liikaa huomiota temppuilusta. Oletko antanut tarpeeksi huomiota päivällä ihan siten, että pienempi ei vie kaikkea aikaasi huomioidessa isompaa? Ihan kaksin. Kokeile ottaa päiväunet pois. Kuulostaa hurjalta, mutta voi tepsiä, koska teillä nyt selvästi tullu mörkö tuosta nukkumisesta, sekä äidillä että lapsella. Nyt pitäs katkasta kaikki vakiintuneet temput, ja mä ehdotan oikeesti että et noteeraa temppuja, älä heilu siellä oven takana, älä käy komentamassa. Mutta huoneessa pysyttävä, jätä ovi auki. Muuten lapsi voi kokea että hylkäät jotta voit antaa huomion pienemmälle.
Kun yrittää huoneesta pois, viet takasin. Et sano mitään!! Lapselle on huomiota myös se negatiicinen huomio, ja sitä se kerjää, älä mene leikkiin mukaan.

Minkä ikäinen pienempi on? Voiko olla mustasukkasuutta jota ei ole päässyt purkamaan ja nyt vaatii huomionsa tuolla tavoin?

Kiitos vastauksesta.

Usein päivisin käy siten, että jos isompi on tulossa syliin niin pienempi on tukkimassa mukaan, ja sitten ovat molemmat yhtä aikaa sylissä. Mies kotiutuu vasta kuuden pintaan iltaisin ja saattaa sen jälkeen vielä tehdä pihapiirissä töitä, joten aikalailla yksin noiden kanssa sitten koetan pärjäillä.

Täytyypä kokeilla tuota päiväunien pois jättämistä ilman riitoja, jospa siitä sitten kuitenkin olisi hyötyä? Tosin kauhistuttaa hiukan ajatus siitä, kuinka homma toimii jos lapsi ei edes pötköttele, kun se meno tuntuu jo nyt niin rauhattomalta... Täytyypä kokeilla noita muita konsteja jo tänä iltana.

Tulisiko vielä muuta mieleen?

Älä vertaile lastasi muiden lapsiin. Jos lapsi olisi 5v niin olisin vähän huolissaan ettei jaksa muskarissa olla mutta kun lapsi on 3v niin en ihmettele ollenkaan, osa vaan on sellaisia. Lapselle tekee vaasti hyvää päästä itsekseen kerhoon, omanikäisten seuraan ja sen jälkeen se uni sitten ehkä jo maistuukin.

Lapsi tarvisi vähän isompien lasten mallia niin vauvamaine. Kitinä ja uikutus voisi vähentyä ja lapsi reipastua omatoimisemmaksi. Nyt jos mallina on lähinnä pikkusisarus niin ymmärtäähn sen että käytös on samalla tasolla.
Jos lapsi leikkii hiljaa sängyssään unileluun niin ei siihen tarvitse puuttua. Onko kumma jos viet sen turvalelun lapelta pois niin lapsi ahdiatuu ja alkaa pelkäämään=> ramppaa sängystä pois. Meillä enimmäkseen on joku lastenhuoneessa nukahtamisen ajan kun ei kenenkään hermo kestä sitä riehumista ja ranppaamista. Jos huoneessa on aikuinen niin menevät nätisti nukkumaan(3,5v ja 5v meidän isommat lapset)
Jos en päiväuniaikaan voi olla huoneessa vauvan hoidon vuoksi niin laitan satucd:n heille, kuuntelevat ja lepäävät samalla. Laitan cd:n pois 15-20min jälkeen ja useimmiten 3,5v nukahtaa sitten vartin sisällä. Jossei nuku niin ei sitten nuku, sitten ollaan paljon ulkona illalla niin pysyy virkeämpänä(totta on että lapsi kyllä ei jaksa niin hyvin keskittyä eikä kuuntele puhetta) useimmiten silti nyt kerhon alettua nukkuu. Kesällä oli pitkään ilman päiväunia ja nukkui sitten 11,5-12 tuntia yöllä ja noilla unilla pärjäsikin varsin hyvin ilman päiväunia.

[QUOTE="jenni";30217965]Minkä ikäinen pienempi on? Voiko olla mustasukkasuutta jota ei ole päässyt purkamaan ja nyt vaatii huomionsa tuolla tavoin?[/QUOTE]

Pienempi on 2v2kk. Pienempi vaati vauva-aikana kovasti huomiotani (koliikki, allergioita jne.) ja jaksamistani, mutta nykyään tilanne on tietysti jo parempi. Tosin tuolloin kävin kyllä isomman lapsen kanssa viikottain kahdenkeskisessä harrastuksessa, nykyään en oikeastaan tee lapsen kanssa kahden juuri mitään... Joinakin aamuina pienemmän vielä nukkuessa kyllä askarrellaan tms. jotain kahdestaan, mutta voisko olla sitten sitäkin ettei tuo riitä.

[QUOTE="Veera";30217975]Älä vertaile lastasi muiden lapsiin. Jos lapsi olisi 5v niin olisin vähän huolissaan ettei jaksa muskarissa olla mutta kun lapsi on 3v niin en ihmettele ollenkaan, osa vaan on sellaisia. Lapselle tekee vaasti hyvää päästä itsekseen kerhoon, omanikäisten seuraan ja sen jälkeen se uni sitten ehkä jo maistuukin.

Lapsi tarvisi vähän isompien lasten mallia niin vauvamaine. Kitinä ja uikutus voisi vähentyä ja lapsi reipastua omatoimisemmaksi. Nyt jos mallina on lähinnä pikkusisarus niin ymmärtäähn sen että käytös on samalla tasolla.
Jos lapsi leikkii hiljaa sängyssään unileluun niin ei siihen tarvitse puuttua. Onko kumma jos viet sen turvalelun lapelta pois niin lapsi ahdiatuu ja alkaa pelkäämään=> ramppaa sängystä pois. Meillä enimmäkseen on joku lastenhuoneessa nukahtamisen ajan kun ei kenenkään hermo kestä sitä riehumista ja ranppaamista. Jos huoneessa on aikuinen niin menevät nätisti nukkumaan(3,5v ja 5v meidän isommat lapset)
Jos en päiväuniaikaan voi olla huoneessa vauvan hoidon vuoksi niin laitan satucd:n heille, kuuntelevat ja lepäävät samalla. Laitan cd:n pois 15-20min jälkeen ja useimmiten 3,5v nukahtaa sitten vartin sisällä. Jossei nuku niin ei sitten nuku, sitten ollaan paljon ulkona illalla niin pysyy virkeämpänä(totta on että lapsi kyllä ei jaksa niin hyvin keskittyä eikä kuuntele puhetta) useimmiten silti nyt kerhon alettua nukkuu. Kesällä oli pitkään ilman päiväunia ja nukkui sitten 11,5-12 tuntia yöllä ja noilla unilla pärjäsikin varsin hyvin ilman päiväunia.[/QUOTE]



Kiitos sinullekin viestistä. Jotenkin helpotti, tuntuu ajoittain että olen täysin epäonnistunut äitinä, kun en saa yhtä lasta tottelemaan... vaikka tiedänkin, että uhmaikä on jne.

Täytyypä laittaa nuokin niksit käyttöön, kiitos vinkeistä. Kaikki neuvot ovat todellakin tervetulleita, oma oloni on jotenkin "voimaton".

Nyt se mies pois pihatöistä ja se tekemään pojan kans isojen miesten juttuja. Ottaa vaikka pihahommiin mukaan ja kehuu, antaa tehtäviä yms, jotta poika kokee olevansa iso poika ja tärkeä! Ja joku vois nukuttaa isommankin ihan vieressä istuen niinku pienempääkin. Iso poikakin haluaa nyt olla pieni, koska pieni saa enempi huomiota..hänen mielestään.

Teillä on tullut aika kierre tuosta nukkumaanmenosta. Tuo iltatemppuilu pitäisi saada pois. Iltapala, pesut, satu, vaikka pieni selän silitys (sai mun lapset ihan transsiin aikanaan, on niin rentouttavaa ), hyvänyöntoivotus ja huoneesta pois. Oven voi tosiaan jättää raolleen ettei tule hylkäämisfiiliksiä lapselle. Jos tulee sieltä temppuilemaan niin rauhallisesti takaisin sänkyyn vaan ilman jutteluita.

Mä ehkä sinuna kokeilisin isomman päiväunien pois jättämistä. Pistäisit pienemmän nukkumaan ja puuhailisit jotain isomman kanssa kaksin. Siitä tulisi teille samalla se ihan oma hetki. Ei sen tarvi mitään ihmeellistä olla. Jos oikein väsyneitä olette niin ihan vaikka katselette jotain lastenohjelmaa sylikkäin. Pelailette, juttelette...

Ymmärsin, että keskittyy kuitenkin silloin kun askartelette ihan kahden? Taitaa tarvita tosiaan ihan täysin kahdenkeskistä olemista nyt että saatte mörön taltutettua. Mustismörkö on tuhma mörkö välillä. Pieni on itsekin vielä, eikä osaa pukea sanoiksi mitä on vailla. Hyvä äiti sinä olet ja parhaasi teet! Ei aina ole niin helppoa arjen rumbassa tajuta kun suohon on jo ajautumassa, kun se oma jaksaminen alkaa muuttua robottikäyttäytymiseksi jotta selviää seuraavaan päivään. Silti olet paras äiti lapsellesi!

Tuon ikäisellä saattaa myös mielikuvitus laukata niin kovaa, että se nukahtaminen/nukkumaanmeno/pimeys yms. pelottavat. Ramppaa siksi pois sängystä ja tekee kaikkensa ettei tarvitsisi nukkua. Meillä tyttö samanikäinen ja on selkeästi ilmoittanut että pimeä pelottaa. Haluaa nukkua yölamppu päällä ja siitä huolimatta tulee jossain vaiheessa yötä viereen nukkumaan, vaikka on aina ennen nukkunut omassa sängyssään koko yön. Joten suosittelisin myös kokeilemaan ihan vieressä istumista iltaisin sekä yövaloa huoneeseen. Lisäksi meillä on kotipäivinä ainakin päiväunet jätetty pois, hoidossa nukkuu kyllä edelleen.

Kitinästä tuli vielä mieleen että olen huomannut että jos lapsille antaa liikaa päätösvaltaa niin ne alkaa vinkumaan. Minusta on siis ihan ok että lapset JOSKUS päättää että eipä lähdetä ulos vaan leikitään sisällä ja joskus ne saa päättää mitä syövät välipalaksi, ottavatko jugurttia vai leipää. Mutta jos niiden antaa liikaa päättää niin ne luulee olevansa vallankahvassa ja alkavat seuraavaksi kokeille josko kitisemällä saisi vaikka karkkia tai mehua tai elokuvan tai äitin huomion. Silloin on hyvä ihan tietoisesti lakata kyselemästä mitä ne lapset haluais ja päättää itse mitä tehdään jne. Hetken päästä se kitinä on meillä helpottanut(muutamassa päivässä) niin hetken päästä voipi taas kysellä haluavatko spagettia vai makaroonia.

En jaksanut lukea kuin alun, mutta meillä 4 ja 2-vuotiaat nukkuvat samassa huoneessa.

Pienempi vidään nukkumaan puolisen tuntia aiemmin, että kerkeää nukahtaa eivätkä ala höpöttelemään keskenään.

Nyt kesän jälkeen isompi alkoi herättää pienempää juttukaveriksi. Varoitin isompaa, että jos ei oe hiljaa joutuu kettiöön nukkumaan. Ei uskonut ja sen yön nukkui keittiössä. Ainakin nyt parina iltana on sen jälkeen hiipinyt hiljaa illalla omaan sänkyynsä, ettei pienemp vain herää.

[QUOTE="Veera";30218034]Kitinästä tuli vielä mieleen että olen huomannut että jos lapsille antaa liikaa päätösvaltaa niin ne alkaa vinkumaan. Minusta on siis ihan ok että lapset JOSKUS päättää että eipä lähdetä ulos vaan leikitään sisällä ja joskus ne saa päättää mitä syövät välipalaksi, ottavatko jugurttia vai leipää. Mutta jos niiden antaa liikaa päättää niin ne luulee olevansa vallankahvassa ja alkavat seuraavaksi kokeille josko kitisemällä saisi vaikka karkkia tai mehua tai elokuvan tai äitin huomion. Silloin on hyvä ihan tietoisesti lakata kyselemästä mitä ne lapset haluais ja päättää itse mitä tehdään jne. Hetken päästä se kitinä on meillä helpottanut(muutamassa päivässä) niin hetken päästä voipi taas kysellä haluavatko spagettia vai makaroonia.[/QUOTE]

Tässäkin hyvä pointi josta olen samaa mieltä. Samoin on oltava varma otteissaan, ja tuo, ikäinen hoksaa kyllä, jos äiti on epävarma. Jos pohdiskelee "pitäskö sun syödä ensin tää..jaa, eikö, mutta jos.." ni takuulla saat kiukun aikaiseksi. Ole määrätietoinen ja varma siitä mitä mieltä olet. Jos uhmaa kovasti, voi antaa KAKSI vaihtoehtoa "Otatko viilin vai jogurtin?" Tässä uhmakas lapsi kokee saavansa päätäntävallan, vaikka äiti itseasiassa olikin vain askeleen edellä ja vältti uhmakohtauksen. Hih.

Ehdottaisin myös päiväunien jättämistä pois, yksi tappelu vähemmän. Kokeile jättää illalla huoneen ovi auki tai ainakin raolleen. Tulee huoneeseen valoa ja lapsi kuulee turvallisia ääniä. Luulen, että kiukuttelu ja uhmaaminen on osittain huomion hakua, varsinkin jos käyttäytyy hyvin kun on jommankumman vanhemman kanssa kaksin. Komentamisen ja torumisen sijaan kokeile antaa enemmän palutetta positiivisista asioista. Yritä järkätä kahden keskistä puuhaa enemmän. Keskity esikoiseen kuopuksen päiväunien ajan.

Nämä siis meillä hyväksi koettuja asoita kun sisarus syntyi ja meno kävi välillä villiksi.