Onko eroperheiden lasten aikuiseksi kasvaminen paljon rankempaa kuin ydinperheessä eläneen lapsen?

  • Viestiketjun aloittaja "Mrn"
  • Ensimmäinen viesti
"pieras"
isä lähti, äiti ei antanut tavata isää lainkaan moniin vuosiin.
olin 15 vanhin lapsi. Äiti masentui ja uupui.

Tein siis kotona kaikki miesten työt, puolet naisten töistä ja harrastin aktiivisesti ja yllätys pyllätys lukio meni aivan persielleen, hyvä kun pääsin läpi. Muutin heti pois kotoa kun mahdollista - jonkun kaljabaarijuopon luokse (se oli 22v, minä 19v).

Nyt kun mulla on omia lapsia, niin olen ylihuolehtija ja stressaaja, mun mielestä kaikki tilanteet pitää ennakoida ja kaikkeen varautua.

En ole kuitenkaan ahkera ja vihaan siivoamista.
 
Pin
No onhan se aina lapselle kriisi, mutta hirveästi vaikuttaa syyt ja miten se ero on hoidettu. Vanhempani erosivat minun olessa niin pieni, että muistan vain hämäriä kuvia siitä, kuitenkin se miten se hoidettiin vaikuttaa varmasti koko loppuelämän. En vaan voi käsittää miten ihmiset ei näe sitä oman lapsen osuutta erotuskissa ja vain pahentavat sitä. Todella harvoin kuulee niistä jotka on parhaalla mahdollisella tavalla hoidettu sitä suurinta kärsijää ajatellen.
 
"belle"
Tämä varmasti riippuu niin paljon tilanteesta. Jos perusasiat perheessä on kunnossa, ei esim. väkivaltaa, alkoholismia tms, pitäisi mielestäni vanhempien tehdä kaikkensa saadakseen parisuhde toimimaan, koska uskon ydinperheen olevan lapselle aina se paras kasvupaikka. Tarkoitan sitä, ettei samantien erota, kun "rakkaus loppui". Omat vanhempani erosivat ollessani lapsi, mutta isän alkoholismin (johon liittyi kaikkea muutakin ei parisuhdetta rakentavaa) takia uskon eron olleen paras ratkaisu perheemme tilanteelle ja itselleni. Toki olen joutunut käymään läpi vaikeita kasvuvaiheita osittain eron, paljolti isän poissaolontakia. Mutta jos parisuhteessa ei ole suurensuuria ongelmia, niin toivon että ne ongelmat pystytään ratkomaan ilman että erotaan. Vanhempien parisuhde on lapsen koti.
 
vierailijaxyxy
Todella harvoin kuulee niistä jotka on parhaalla mahdollisella tavalla hoidettu sitä suurinta kärsijää ajatellen.
Minäkin haluaisin tietää, että onko tähän jokin resepti, miten ero hoidetaan lapsen kannalta "parhaalla mahdollisella tavalla". Kuka sen määrittelee? Perheiden tilanteet ovat kuitenkin niin erilaisia, että ulkopuolelta sellaista on minusta mahdotonta määritellä.
 
sosionomi
Itsemuha ja rikostilastojen valossa kyllä. Vanhempien ero vaikuttaa negatiivisesti nuoren mielialaan, keskittymiskykyyn, terveyteen, koulumenestykseen, koulutustasoon, ansiotasoon ja parisuhteisiin.
 
vierailijaxyxy
Itsemuha ja rikostilastojen valossa kyllä. Vanhempien ero vaikuttaa negatiivisesti nuoren mielialaan, keskittymiskykyyn, terveyteen, koulumenestykseen, koulutustasoon, ansiotasoon ja parisuhteisiin.
Näissäkin tutkimuksissa on vaikea vetää johtopäätöstä siitä, johtuvatko oireet nimenomaan erosta, vai eroa edeltävästä ahdistavasta perhetilanteesta, vai siitä että nuorella on "huonot vanhemmat" (jotka siis todennäköisemmin eroavat erinäisten ongelmien vuoksi).
 
linkki kertoo muuta
Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.

Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen.

Toinen myytti perustuu ajatukseen, että ero on väliaikainen kriisi, joka vaikuttaa vanhempiin ja lapsiin ennen kaikkea tapahtumahetkellään. Tähän uskovat päättelevät, että lapsen sopeutumisen salaisuus on eron saattaminen voimaan ilman riitoja. Niinpä he ovat keskittäneet resurssinsa eroon itseensä. Aikuisten vapauduttua avioliittonsa huolista he alkavat rakentaa omaa elämäänsä. Lapset palaavat normaaleihin rutiineihinsa ja siirtyvät helposti tilanteeseen, jossa vanhemmat asuvat erillään ja jakavat päivänsä ja yönsä kahden erillisen kodin välillä. Heidän elämänsä jatkuvat kuten ennenkin, ainoastaan paljon parempina. Tämän on tarkoitus tapahtua riippumatta petoksesta, pahoinpitelystä tai hylkäämisistä, jotka johtivat eroon. Kirjoittajan mukaan olemme takertuneet tähän uskomukseen. Se on kuitenkin harhainen. Halukkuutemme uskoa siihen on estänyt meitä tarjoamasta aikuisille ja lapsille sitä ymmärrystä, jota he tarvitsevat selvitäkseen loppuelämänsä.
 
Ken guru
Ensimmäinen myytti: Jos vanhemmat ovat onnellisia, niin ovat myös lapset. Vaikka ero huolestuttaisi lapsia, kriisi väistyy, koska lapset ovat joustavia ja kestäviä ja toipuvat pian. Tämä myytti rakentuu sen tosiasian varaan, etteivät useimmat aikuiset kykene ymmärtämään lapsen todellisuutta ja ajattelutapaa. Monet aikuiset, jotka ovat jääneet onnettoman avioliiton ansaan, olisivat yllättyneitä kuulleessaan lastensa olevan suhteellisen tyytyväisiä. He eivät välitä, nukkuvatko äiti ja isä eri sängyissä niin kauan kuin perhe on yhdessä.

Yhä enemmän on tietoa siitä, että monet lapset eivät näytä toipuneen erosta. Eronjälkeisten perheiden lapset eivät näytä onnellisemmilta, terveemmiltä tai sopeutuneemmilta, vaikka heidän vanhempansa sitä olisivatkin. Vaikka monet ovat hylänneet myytin, jonka mukaan lapset hyötyvät aina erosta, joka tekee aikuisista onnellisimpia, se vaikuttaa edelleen hienovaraisesti ja alitajuisesti ajatteluumme erosta ja reaktioihimme sitä kohtaan. Se kannustaa vanhempia olettamaan, että saavat lastensa siunauksen erolle. Sen vuoksi vanhempien on ollut vaikeampaa nähdä tai uskoa lastensa kärsivän peloista, surusta ja yksinäisyydestä eron jälkeen.

Toinen myytti perustuu ajatukseen, että ero on väliaikainen kriisi, joka vaikuttaa vanhempiin ja lapsiin ennen kaikkea tapahtumahetkellään. Tähän uskovat päättelevät, että lapsen sopeutumisen salaisuus on eron saattaminen voimaan ilman riitoja. Niinpä he ovat keskittäneet resurssinsa eroon itseensä. Aikuisten vapauduttua avioliittonsa huolista he alkavat rakentaa omaa elämäänsä. Lapset palaavat normaaleihin rutiineihinsa ja siirtyvät helposti tilanteeseen, jossa vanhemmat asuvat erillään ja jakavat päivänsä ja yönsä kahden erillisen kodin välillä. Heidän elämänsä jatkuvat kuten ennenkin, ainoastaan paljon parempina. Tämän on tarkoitus tapahtua riippumatta petoksesta, pahoinpitelystä tai hylkäämisistä, jotka johtivat eroon. Kirjoittajan mukaan olemme takertuneet tähän uskomukseen. Se on kuitenkin harhainen. Halukkuutemme uskoa siihen on estänyt meitä tarjoamasta aikuisille ja lapsille sitä ymmärrystä, jota he tarvitsevat selvitäkseen loppuelämänsä.
Jaa, no minä ja siskoni olisimme olleet onnellisia jos vanhempamme olisi eronneet. Ehkä olemme sitten joku poikkeuksien poikkeus?
 
Pin
Minäkin haluaisin tietää, että onko tähän jokin resepti, miten ero hoidetaan lapsen kannalta "parhaalla mahdollisella tavalla". Kuka sen määrittelee? Perheiden tilanteet ovat kuitenkin niin erilaisia, että ulkopuolelta sellaista on minusta mahdotonta määritellä.
Ensinnäkin tiedostaa kuinka suuri asia se on lapselle. Se ei ole vain minun ja tuon ero, vaan lapsen perhe eli koko perusta hajoaa. Joillekin se voi olla helpotus jos vanhemmat eroaa, mutta sekin tarkoittaa sitä, että jotain kriisiä selvästi ollut jo ennen tätä eroa (kerta se on ihan helpotus?!).

Sitten se lapsi ei ole mikään pelinappula jolle suosiotaan voi pönkittää ihan vähän vain vetämällä tilanteet hankaliksi ja saamalla se toinen näyttämään huonommalta.

Vanhempien pitäisi edelleen yrittää saada lapsi arvostamaan sitä toistakin vanhempaa kaikin voimin vaikka "se sika" olisi pettänyt tai muuta vastaavaa mistä lapsen ei ole millään tapaa tarve olla vihainen.

Kaikenmaailman kiukkupuuskat hiiteen uusista vaimoista ja suu suppuun.

Kunhan osaisi olla ihmisiksi niin sillä voisi edes vähän auttaa sitä lastakin jonka kuuluisi olla tässäkin pääosassa.

No luulisi näiden nyt olevan itsestäänselvyyksiä ja tuntuu typerältä edes ladella niitä, mutta ei tunnu vaan olevan jostain syystä. Kai ihmiset on niin sokeita asialle sitten jos itseään on loukattu, että muut kärsijät jäävät näkymättömiksi.
 
vierailijaxyxy
Ensinnäkin tiedostaa kuinka suuri asia se on lapselle. Se ei ole vain minun ja tuon ero, vaan lapsen perhe eli koko perusta hajoaa. Joillekin se voi olla helpotus jos vanhemmat eroaa, mutta sekin tarkoittaa sitä, että jotain kriisiä selvästi ollut jo ennen tätä eroa (kerta se on ihan helpotus?!).

Sitten se lapsi ei ole mikään pelinappula jolle suosiotaan voi pönkittää ihan vähän vain vetämällä tilanteet hankaliksi ja saamalla se toinen näyttämään huonommalta.

Vanhempien pitäisi edelleen yrittää saada lapsi arvostamaan sitä toistakin vanhempaa kaikin voimin vaikka "se sika" olisi pettänyt tai muuta vastaavaa mistä lapsen ei ole millään tapaa tarve olla vihainen.

Kaikenmaailman kiukkupuuskat hiiteen uusista vaimoista ja suu suppuun.

Kunhan osaisi olla ihmisiksi niin sillä voisi edes vähän auttaa sitä lastakin jonka kuuluisi olla tässäkin pääosassa.

No luulisi näiden nyt olevan itsestäänselvyyksiä ja tuntuu typerältä edes ladella niitä, mutta ei tunnu vaan olevan jostain syystä. Kai ihmiset on niin sokeita asialle sitten jos itseään on loukattu, että muut kärsijät jäävät näkymättömiksi.
Kirjoitit että todella harvoin tehdään näin. Minulla on aivan päinvastainen kokemus, useimmiten ero osataan tehdä toista osapuolta haukkumatta. Ne katkerat erot, joissa lasta käytetään pelinappulana, ovat selvässä vähemmistössä. Usein sitäkin graavimpia tapauksia nämä kyllä ovat, kaikki kapuloiden rattaisiin lyöminen ja haukkuminen vedetään aivan överiksi. Mutta minun mielestäni ei voi yleistää että suurin osa toimisi lasta huomioimatta ja mustamaalaisi sitä toista vanhempaa lapsille.
 
kotona kärsinyt
Jaa, no minä ja siskoni olisimme olleet onnellisia jos vanhempamme olisi eronneet. Ehkä olemme sitten joku poikkeuksien poikkeus?
Minä ajattelin lapsena ihan samoin, toivoin vanhempieni eroavan. Vieläkin joskus mietin, että olispa ollut äidillä rohkeutta ja ymmärrystä lähteä, olispa miettinyt edes joskus mitä se elämä lapsille oli.

Kyllä ero on parempi kuin toimimaton ydinperhe. Lapsuudenkoti antaa mallin lapsille, millaista on perhe-elämä. Jos se on taistelua koko ajan, nujertamista, huutoa, tai kylmää ja rakkaudetonta missä kenelläkään ei ole puhuttavaa toisilleen; sekö on hyvä malli... minä olin kolmekymppinen kun vasta uskalsin sitoutua toiseen ihmiseen. Niin hyvän mallin kotoani sain.

Ystäväni tilanne on ollut samanlainen, isänsä oli pirttihirmu, ja ystäväni uskaltautui avoliittoon vasta 35-vuotiaana.
Tietyllä tapaa lasten tunne-elämä pilataan pitkäksi aikaa aikuisuuteen asti, sen kokoaa palasista itse vasta pitkän ajan kuluttua, jos kokoaa. Kaikki eivät edes tiedosta mistä sitoutumiskammo voi juontua.
 
Pin
Kirjoitit että todella harvoin tehdään näin. Minulla on aivan päinvastainen kokemus, useimmiten ero osataan tehdä toista osapuolta haukkumatta. Ne katkerat erot, joissa lasta käytetään pelinappulana, ovat selvässä vähemmistössä. Usein sitäkin graavimpia tapauksia nämä kyllä ovat, kaikki kapuloiden rattaisiin lyöminen ja haukkuminen vedetään aivan överiksi. Mutta minun mielestäni ei voi yleistää että suurin osa toimisi lasta huomioimatta ja mustamaalaisi sitä toista vanhempaa lapsille.
No en tiedä miksi olen niitä niin paljon nähnyt. Toiset vähemmän ja toiset enemmän.
Toivonkin olevani väärässä...
 
vierailijaxyxy
Alkuperäinen kirjoittaja kotona kärsinyt;30237405:
Kyllä ero on parempi kuin toimimaton ydinperhe. Lapsuudenkoti antaa mallin lapsille, millaista on perhe-elämä. Jos se on taistelua koko ajan, nujertamista, huutoa, tai kylmää ja rakkaudetonta missä kenelläkään ei ole puhuttavaa toisilleen; sekö on hyvä malli... minä olin kolmekymppinen kun vasta uskalsin sitoutua toiseen ihmiseen. Niin hyvän mallin kotoani sain.
Minäkin tiedän tuttavapiiristäni niitä, joiden lapsuudenkodissa vanhemmilla on ollut "kylmän asialliset" välit. Siis juurikin eri sängyissä nukkumista, riitoja ei ole ja kaikki erimielisyydet hoidetaan puhumattomuudella jne. Yllättävän moni noudattaa samaa kaavaa omissa parisuhteissaan. Minun miehenikin on kykenemätön riitelemään. Hänen vanhemmillaan oli kesämökki ja kerrostaloasunto omakotitalon lisäksi, ja kun välit menivät riittävän viileiksi, toinen asui muualla jonkin aikaa. Onhan se toisaalta hienoa että ovat vieläkin yhdessä, mutta ei mieheni sieltä siltikään ole saanut hyvän parisuhteen mallia, vaan hän kavahtaa heti kun moitin jostain (suutahtamisesta puhumattakaan). Hän vain ei osaa käsitellä asiaa, kun ei ole nähnyt että parisuhteessa voi riidelläkin ja sitten sovitaan. Itse hän kertoo toivoneensa että vanhemmat olisivat eronneet, en tietenkään tiedä miten se olisi häneen vaikuttanut.
 
"vimpula"
vanhempani erosivat minun ollessani 13 vuotta. ero yhdistettynä alkaneeseen murrosikään ajoi minut anorexiaan. tuntui, että syöminen oli ainut asia jota pystyin hallitsemaan.
muutimme äitini luokse. kului reilu vuosi ja äitini löysi uuden miehen ja muutti tämän luokse asumaan, me lapset muutimme isällemme.
ei mennyt kauaa ja äitini sai lapsen uuden miehensä kanssa. olin toki onnellinen, mutta samalla tuntui ettei minulla ollut enää sitä ns. perhettä. äidilläni oli uusi perhe, isänikin löysi uuden naisen ja me veljeni kanssa olimme ikäänkuin väliinputoajia. emme kuuluneet enää oikein mihinkään, olimme vain vierailevia tähtiä.
sama tunne minulla on edelleen aikuisena. uskon, että erossa esim äiti kokee toki kaikkien lastensa kuuluvan aivan yhtäläillä perheeseen, mutta en voi erolapsena tätä täysin kirjoittaa.
 

Yhteistyössä