Sillä hetkellä, kun lapsi on kiukuissaan, raivoissaan, suuttunut, hän ei opi että ei saa puhua rumasti/haukkua/nimitellä. Hän saattaa oppia että tunteita voi hallita ja ilmaista hillitymminkin (jos aikuinen näyttää mallin) ja että aikuinen ei hyväksy rumaa käytöstä (ei esim. tottele rumaa huutelua tai reagoi haukkumiseen).
Mutta meidän 3-vuotias on niin pirun omaehtoinen, että olen todellakin joutunut valitsemaan mille asioille yritän "pistää stopin" - mihin oikeasti voin juuri sillä hetkellä vaikuttaa ja mihin en. Esimerkiksi tyhjänpäiväinen kiukkuhuutaminen ei mun kokemuksella lopu vaikka huutaisin takaisin, joten annan huutaa ja asiaan palataan myöhemmin (okt:ssa tämä on mahdollista). Luulen, että haukkumisen kanssa olisi jollain tapaa sama juttu - pitäisikö se lapsi piestä hiljaiseksi vai tunkea sukka suuhun? Lasta voi estää lyömästä, potkimasta, poistumasta paikalta, heittämästä tavaroita, mutta äänenkäyttöön on aika vähän pakotteita olemassa.
Jälkikäteen, pahimman tunnekuohun laimettua asiasta taatusti puhuttaisiin ja pyydettäisiin anteeksi. Mutta silloin kun on "tilanne päällä" ei välttämättä ole hedelmällisin tilanne opetella empatiaa ja sääntöjä, ensimmäisenä pitää opetella hillitsemään niitä omia tunteitaan. Ja siihen auttaa aikuisen malli eikä ylimitoitetut rangaistukset.
Tää on siis se, miten ajattelen. Se miten toimin, onko eri asia... itsekin kuohahtavaa tyyppiä kuin olen, niin aina säännöllisin väliajoin tulee testattua auttaako huutaminen tai vihaisena huoneeseen lähettäminen. Ei auta.
