Tarvitsen näkökulmaa: Kannattaako psykiatrille kertoa viikonlopusta?

Melko pitkä hoitosuhde jo takana. Olen aika avoimesti tähän asti kertonut mieleni liikkeistä, ja niitä on sitten yhdessä pohdittu ja mietitty.
Viime aikoina ollut vähän vaikeampaa oloa ja olen kai "väsyttänyt" psykiatrini jatkuvalla kitinällä. Luulen että lääkärillä on päällimmäisenä tunteena kanssani nyt epävarmuus: lääkkeet eivät toimi ja terapiakuntoinen en ole, työssäkäyntinikin loppui, kun iski uupumus tai jokin järjetön väsymys.
Nyt viikonloppuna ei oikeastaan ahdistanut, oli ehkä vain hieman oudohko olo. Kaapissani oli useita lääkkeitä (mielialalääkkeitä, mietoja neuroleptejä, rauhoittavia) ja päätin alkaa niitä murskaamaan. Kaikki lääkkeet murskattuna ja lääkepurkkiin keskenään sekoitettuna. Odottamassa niin pahaa hetkeä, että voin sekoittaa murskan johonkin, esim. kiisseliin, syödä sen ja päästä pahasta olosta eroon. Ei niinkuin näin ajateltuna mitään järkeä, mutta silti olen onnellinen että tämän tein, löytyy tarpeen vaatiessa takaportti päästä pahasta olosta pois.

Ja nyt kuitenkin toisaalta mietityttää, että entä jos todella tulee tilanne että tämän lääkecoktailin otan...? Onko tämä "takaportti" loppuun asti mietitty, vai voiko kuitenkin olla olemassa vaihtoehtoja? Ja se yksi asia: voiko tästä keskustella lääkärin kanssa, vai onko kuitenkin järkevämpää pitää suunsa kiinni ja katsoa kuinka elämä kannattelee?

Kaikkea kummallista sitä joutuukin pohtimaan pieni ihminen :O

 

Kerro ihmeessä. Ensinnäkin tuo voi aiheuttaa sellaista vointia jota et osaa ennakoida (tuskin kuolemaa, jos sitä suunnittelit), toisekseen olet ilmeisesti nyt ilman lääkkeitä mitä ottaa "lievempään" tarpeeseen. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen joka tekee typeryyksiä lääkkeiden kanssa, siihen on psykiatri tottunut, tuskin vaikuttaa kovin merkittävästi hoitosuhteeseenne, mutta voi olla että jotain muuta olisi keksittävä, hetken laitoshoitoa jollain avo-osastolla ehkä?

 

Kannattaa kertoa, vaikka tekisikin mieli salata. Helpottaa se totuuden kertominen. Terapeutti on varmasti kuullut vaikka minkälaisia juttuja etkä ole ainut kuka on vastaavaa tehnyt. Hän osaa ehkä antaa uusia näkökulmia ja voitte yhdessä pohtia asiaa sen kerrottuasi.

 

Kyse on sinusta itsestäsi. Et varmaankaan käy terapiassa terapeutin takia? Ehdottomasti kannattaa kertoa kaikki, mitä hyötyä käynneistä muuten on.

 

Näkökulma: kunnollinen toipuminen on mahdotonta niin kauan, kun pidät tuollaista takaporttia. Silloin voit aina hankalan paikan tullen valita vähemmän työtä ja pahan olon sietämistä vaativan vaihtoehdon. Kannattaisi hankkiutua ylimääräisistä lääkkeistä ja etenkin tuosta murskasta eroon.

 

Ap taas täällä.

Lääkäri on hoitosuhteemme ajan yrittänyt esittää useita vaihtoehtoja, kuinka tästä tilanteesta pääsisi eteenpäin, ja minä olen tyrmännyt lähes jokaisen. Eli koko ajan junnataan paikallaan.
Mulla on mahdottoman värikäs historia psyk. hoidossa: on pakkohoitoja, yliannostuksia, sairaalasta karkaamista.
Lisäksi lapseni melkein huostaanotettiin vaikeimmassa vaiheessa.

Nyt on elo ollut lähes "tasapaksua", aina jotain pientä ahdistusta ja esim. syömättömyyttä, mutta muuten kaikki suht ok. Mutta silti tässä on nyt junnattu paikallaan, vaikka kaikki hoitokuviot on suunniteltu ihan mua varten, mun ehdoilla mennään. Ja mä vesitän tän kaiken.

Toki itsetuhoisista ajatuksista oon säännöllisin väliajoin maininnut, mutta tämä, että itse teen jo asioiden eteen jotain, hieman huolestuttaa muakin. Mutta samalla huolestuttaa myös se, että eihän tälläisen takia napsahda taas osaston ovi lukkoon takanani, siihen en ole valmis.

Toisaalta sekin, että lääkäri soittaa puolisolle lääkkeistä, mikä meteli voikaan syntyä, koko ajan kytätään, lääkkeitä mahdollisesti etsittäisiin, perhekriisihän siitä taas tulisi ja lapsetkin kärsisivät ilmapiiristä.

Lipsahti sekavaksi, ajatukset alkoi vaan virrata.