Kuka näkee sut?

Kuka kiittää sua, kun sä kaikkesi teet... Juha Tapion biisi soi päässä.
Pohjustuksena: Olen halunnut aina olla äiti, rakastan lapsiani ja miestäni, mutta pohdintani aihe:
Kuka tukee äitiä?

Kotona kolme lasta ja mies.
Pienimmällä eli taaperolla aivan järkky "minä itse-vaihe" ja uhma, keskimmäisellä haasteita murrosiän kynnyksellä, vanhimmalla lapsella/nuorella ongelmia rahankäytön kanssa. Miehellä masennus (on lääkitys) ja haasteita oman olemisensa kanssa.

Ymmärrystä löytyy minulta kaikille, tuen, tsemppaan, otan päävastuun kodin pyörittämisestä, kannustan ja autan ongelmissa parhaani mukaan. Olen empaattinen, mutta myös ratkaisukeskeinen. Etsin työkaluja, kuinka ratkoa haasteet jokaisen kohdalla.

Nyt kuitenkin alan uupua. Olen myös ilmaissut sen. Lisäksi omassa elämässä olen karsinut ystävieni tapaamisesta, koska en vain jaksa. Harrastuksistani olen pitänyt kiinni, jotta on jotain minun juttujanikin. Työpaikallani on haasteita ja työpäivät tuntuvat päivä päivältä raskaammalle. Olen tinkinyt kodin siisteydestä, oikaissut ruuanlaitossa - käytän puolivalmista ja teen tyyliin vaan salaatit. En löydä enää mistä tinkisin, jotta kuormitus vähenisi. Miestä olen joutunut potkimaan perseelle, vaikka se ei tunnu hyvältä. Se heijastuu sitten parisuhteeseemme. En halua eripuraa välillemme, mutta pakko ilmaista omaa olotilaa. Uupuneena yritän jotenkin pysyä pystyssä, kannatella kaikkia muita ja huolehtia siitä, että arki jotenkin rullasi (jääkaapissa syötävää ja vessassa vessapaperia). Kukaan ei vaan tunnu kiinnittävän huomiota siihen, että missä voisi mennä äidin jaksamisen raja..

Niin ja isovanhemmat ovat olleet tukena. Lapset olleet heillä välillä. Silti en enää jaksa!

 

Olet sankari. Huushollin pyöritys on jäänyt melkeinpä kokonaan yksin sinun harteillesi, ja olet yllättäen neljän lapsen yksinhuoltaja. En halua olla ilkeä miestäsi kohtaan enkä mitenkään syyllistää häntä, koska ymmärrän hyvin hänen tukalan olotilansa, mutta sinun näkökulmastasi hänestä voi sairaana olla jopa vähemmän apua ja enemmän hoidettavaa kuin vanhemmissa lapsissasi. Näin vaikka teoriassa hänen pitäisi toisena vanhempana kantaa ainakin puolet kaikesta vastuusta ja työstä.

Kaiken lisäksi taapero (kuten ehkä muutkin lapsenne) oireilee ansaitsemansa huomion perään, jota hän käytöksellään ilmeisesti yrittää epätoivoisesti saada henkisesti poissaolevilta uupuneilta vanhemmiltaan. Häiriköinti ja uhma on oiva tapa saada huomiota, jos sitä ei muuten tahdo saada.

Vaikutat viisaalta, kypsältä ja vastuulliselta aikuiselta, mutta rajansa hänelläkin. En valitettavasti voi antaa muuta apua kuin osoittaa näkeväni sinut ja tilanteesi (ja toivon näkeväni sen oikein). Onneksi isovanhemmat tuntuvat olevan käytettävissä, se on jo iso henkireikä. Ehkä sinun kannattaisi heidän kanssaan vielä keskustella tukalasta tilanteestasi, ja yhdessä etsiä ratkaisua tilanteeseen. Voisivatko vanhemmat lapsenne mahdollisesti osallistua vielä enemmän yhteisen elämänne haasteisiin? Ulkopuolinen apu voisi tulla kysymykseen, jos sellaista nyt edes on jostakin saatavilla. Sosiaalitoimistosta ehkä voisi kysyä? Diakonia?

Toivon teille kaikille onnea, tsemppiä ja jaksamista!