vierailija
Koen valtavaa tunteiden vuoristorataa. Takana 25 vuotta avioliittoa, johon on mahtunut paljon hyvää, mutta myös paljon vastoinkäymisiä. En ole itsekään täydellinen, mutta vasta nyt olen alkanut ymmärtää, että miehen käytös täyttää ainakin ajoittain henkisen väkivallan merkit. Maahanmuuttajana häneltä luonnollisesti puuttuu esim. omat sukulaiset ja ”luunnolliset tukiverkostot”, ja yritin vuosia olla hänelle kaikki. Eihän se ole mahdollista. Nyt hän syyllistää minua esim. työmatkoista (max muutama vuodessa) tai esim. yhteistyökumppanin tarjoamasta pikkujouluillallisesta. Olen jättänyt vuosien varrella valtavan määrän tapahtumia väliin, nyt viimein olen ymmärtänyt, että ei ole väärin osallistua.
Miehen ilkeät sanat ja syytökset ovat syöneet kunnioitukseni häntä kohtaan. Tunteita on ehkä jossain pohjalla vielä, en tiedä. Mieleni valtaa suru, kun näen onnellisia pariskuntia ja perheitä, joissa tehdään asioita yhdessä. Olen huolissani, millaisessa kodissa lapsemme ovat kasvaneet ja miten se vaikuttaa heihin.
Tällä hetkellä koen suurta, ehkä liioiteltuakin huolta pojastamme. Hyvin koulussa pärjännyt, jalkapalloileva poika aloitti insinööriopinnot ammattikorkeakoulussa, mutta ei halua jatkaa niitä. Jalkapallo on vaihtunut nyrkkeilyyn, mitä inhoan. En voi mitään sille, että pidän lajia sivistymättömänä. Poika ei tiedä, mitä haluaisi opiskella, fokus on nyrkkeilyssä. Hän on kyllä sanonut, että aikoo opiskella, mutta ei aktiivisesti keskustele vaihtoehdoista, eikä ole ehdotuksestani huolimatta hakenut apua ammattilaiselta.
Hänellä on tuore, tietojeni mukaan ensimmäinen tyttöystävä, jolle opiskelu ei näytä olevan tärkeää. En tietenkään sano pojalleni, mutta en tiedä, mikä tytössä viehättää. Samalla joudun myös pohtimaan, miksi itse arvostan esim. koulutusta tai yleistä kiinnistuneisuutta asioista niin paljon.
Varmasti pojankin asiat järjestyvät, mutta olen niin yksin ajatusteni ja huolteni kanssa, että ne kasvavat suhteettomiksi. Tuntuu, etten voi jakaa ajatuksia mieheni kanssa. Hän on todella mustavalkoinen, ja raivostui, kun poika ilmoitti ettei halua jatkaa nykyisiä opintojaan. Olen itsekin huolissani, ehkä pettynytkin, mutta ymmärrän ja yritän keskustella. Sekään ei aina ole hyvä, koska välillä tulee sanottua lapsille asioita, jotka olisi pitänyt purkaa vaikka sitten ammattilaisella. Sellaisia ystäviä, joille voisin purkaa sydäntäni ei oikein ole. Yksi luottoystävä on jaksanut kuunnella ja tukea, mutta pelkään hänenkin kyllästyvän.
Onko kohtalotovereita, vertaistukea, neuvoja?
Miehen ilkeät sanat ja syytökset ovat syöneet kunnioitukseni häntä kohtaan. Tunteita on ehkä jossain pohjalla vielä, en tiedä. Mieleni valtaa suru, kun näen onnellisia pariskuntia ja perheitä, joissa tehdään asioita yhdessä. Olen huolissani, millaisessa kodissa lapsemme ovat kasvaneet ja miten se vaikuttaa heihin.
Tällä hetkellä koen suurta, ehkä liioiteltuakin huolta pojastamme. Hyvin koulussa pärjännyt, jalkapalloileva poika aloitti insinööriopinnot ammattikorkeakoulussa, mutta ei halua jatkaa niitä. Jalkapallo on vaihtunut nyrkkeilyyn, mitä inhoan. En voi mitään sille, että pidän lajia sivistymättömänä. Poika ei tiedä, mitä haluaisi opiskella, fokus on nyrkkeilyssä. Hän on kyllä sanonut, että aikoo opiskella, mutta ei aktiivisesti keskustele vaihtoehdoista, eikä ole ehdotuksestani huolimatta hakenut apua ammattilaiselta.
Hänellä on tuore, tietojeni mukaan ensimmäinen tyttöystävä, jolle opiskelu ei näytä olevan tärkeää. En tietenkään sano pojalleni, mutta en tiedä, mikä tytössä viehättää. Samalla joudun myös pohtimaan, miksi itse arvostan esim. koulutusta tai yleistä kiinnistuneisuutta asioista niin paljon.
Varmasti pojankin asiat järjestyvät, mutta olen niin yksin ajatusteni ja huolteni kanssa, että ne kasvavat suhteettomiksi. Tuntuu, etten voi jakaa ajatuksia mieheni kanssa. Hän on todella mustavalkoinen, ja raivostui, kun poika ilmoitti ettei halua jatkaa nykyisiä opintojaan. Olen itsekin huolissani, ehkä pettynytkin, mutta ymmärrän ja yritän keskustella. Sekään ei aina ole hyvä, koska välillä tulee sanottua lapsille asioita, jotka olisi pitänyt purkaa vaikka sitten ammattilaisella. Sellaisia ystäviä, joille voisin purkaa sydäntäni ei oikein ole. Yksi luottoystävä on jaksanut kuunnella ja tukea, mutta pelkään hänenkin kyllästyvän.
Onko kohtalotovereita, vertaistukea, neuvoja?