TOTTAKAI SE SATTUU

Kun tulin raskaaksi 7 kuukautta sitten elämäntilanteeni oli täysin erilainen. Luulin että olin löytänyt elämäni miehen. Oltiin naimisissa, meillä oli iso omakotitalo ja koira, tontti valmiina kesämökkiä varten, molemmilla vakituiset työpaikat. Ainoa asia joka puuttui oli lapsi. Pitkään yritettiin ja monta keskenmenoa koettiin. Voitte varmaan arvata että ilo oli suuri kun ekassa ultrassa todettiin kaiken olevan hyvin. Minulle siis – ei välttämättä miehelleni, joka päätti jättää meidät kaksi kuukautta myöhemmin. Totaalinen isku vasten kasvoja. Pitkään olin surun murtama ja suoraan sanottuna paniikissa.

Yksin oleminen odotusaikana on aiheuttanut minulle paljon ahdistusta ja katkeruutta. ”Miksi mun pitää kantaa kaiken vastuun?!”, ”miks mun pitää hoitaa kaikki vauvaan liittyvät asiat?!”, ”missä vitussa se mies nyt on kun häntä tarvitaan?!”. En halua nähdä muita onnellisesti yhdessä olevia pareja, en halua kuunnella miten ihania heidän miehet ovat ja miten he auttavat kaikessa ja ovat läsnä. Nämä asiat herättävät minussa niin paljon katkeruutta, välillä jopa vihan tunteita miestäni kohtaan. 

Ilman kumppania monesta asiasta kokee jäävänsä paitsi odotusaikana. Esimerkiksi siitä fiiliksestä että meille tulee vauva ja että joku olisi susta ylpeä. Olisin halunnut että mieheni olisi osallistunut ultratutkimuksiin, olisin halunnut että hän ylpeänä olisi kertonut kaikille että ”meille tulee vauva maaliskussa”. Otin myös itsestään selvyytenä että jos joudun sairaalaan hän ryöntää paikalle samantien lohduttamaan ja näyttää välittävänsä minusta ja vauvasta. Olisin halunnut kuulla että kaikki järjestyy, olen tässä, tai että hän jättää esim saunaillan väliin koska olen kipeä ja hän ei halua jättää minua yksin.

Odotin myös jonkun verran erikoiskohtelua. En nyt tarkoita mitään päätä huimaavaa vaan että hän kysyisi jos minä haluan jotain tiettyä kaupasta, antaa hellyttää, että hän kehuisi minua kauniiksi vaikka olen ryhävalaan kokoinen, että hän kyselisi vointiani tai tuputtaisi mut sänkyyn jos olen väsynyt. Arvostusta ja kunnioitusta siitä urakasta minkä joudun käymään läpi koska minä kannan hänen lasta ja ymmärrystä kun raskaus hormoonit tekevät minusta itkevän hirviön. Silloin olisin halunnut avautua siitä miten perseestä tämä odotusaika oikeasti on ja kuulla että hän ymmärtää ja arvostaa sitä. Luulin että vauvan ensimmäiset liikkeet olisi miehelleni iso asia ja että hän istuisi käsi vatsallani odottamassa milloin niitä potkuja tulee, tai että hän höpöttäisi vatsalle.

Tiedän että miehet suhtautuvat odotusaikaan eri tavalla kuin naiset, enkä odottanut mitään hössötystä vauvan vaatteista tai leluista mutta luulin että hän osallistuisi miehekkäällä tavalla. Luulin että hän ostaa isomman auton meille, maalaa lastenhuonetta, kokoaa pinnasängyn tai hankkii turvakaukalon. Että olisi löytynyt edes yhtä ainutta asiaa jonka hän olisi halunnut hoitaa. En ikinä uskonut että mieheni jättäisi minut raskausaikana, monesti sanoinkin että hän on kiltein ihminen ketä tunnen, hänellä vaan on vaikeuksia näyttää sitä. Naisen jättäminen raskausaikana on totaalisesti minun moraaleja vastaan. Mielestäni pitää olla todellakin kylmä, tunnevammainen ja suorastaan paha ihminen pystymään sellaiseen. Ne miehet jotka eivät halua lapsia ovat asia erikseen, mutta mieheni ei ikinä edes ehdottanut keskeytystä.

Näin lopuksi haluan kuitenkin sanoa että lapsen isä ei ole yrittänyt tehdä elämästäni helvettiä. Hän on vaan pysynyt passiivisena ja siitä olen katkera. Että hän ei ollut valmis tekemään mitään sen eteen että meillä olisi huominen. Me ei osata keskustella, koska olen niin katkera siitä että hän ei ole läsnä. Siihen ei sanat auta. Hän taas ei ole valmis olemaan läsnä ennen kuin osataan keskustella ja tilanne on taas ”tasapainossa”. Meillä on siis patti tilanne mihin mitkään pariterapiat eivät auta, koska tekojakin tarvitaan. Hän olisi voinnut helpottaa elämääni, mutta hän ei ole tehnyt yhtään mitään, tottakai se sattuu.